Kulkuri on viettänyt kesäänsä lähinnä ulkoillen.  Myös ateriat se on vaatinut pihapenkille.  Ainoastaan muutamilla sadekeleillä se on suostunut hetkeksi sisätiloihin:  joko turkin kuivaukselle tai muikkuaterialle.  Pahimpina helteinä ei kala edes kelvannut kun sen herkkä nenä haistoi pienimmänkin hajuhaitan. 

Mutta mikä ihme siinä on, että ne metsähiiret on kissan mielestä nautittava sisällä olohuoneen plyysimatolla.  Kuten tänäänkin.  Se oli napannut lintulaudan alta syömään tullen metsähiiren omaksi evääkseen.  Sattui vaimo samaan aikaan avaamaan ulko-oven ja samassa sisälle livahti Kulkuri kookas saalis suussa.  Aika iso on kyllä kissan kitakin, koska sieltä pisti esiin lähinnä vain hiiren pitkä häntä heiluen rytmikkäästi ravikissan tahtiin.

Ja siihen keskelle mattoa näytille.  Kissa oli sitä mieltä, että katsoa saa muttei koskea.  Jostain syystä olin täysin eri mieltä.  Nappasin jo kuollutta hiirtä hännästä, kissa nappasi päästä (ei siis minun), mutta antoi sitten periksi kun vähän komensin. 

Raato lensi kaaressa ovesta ja kissa hyökkäsi perässä.  Ei yrittänyt takaisin, vaan jäi rouskimaan lounastaan pihanurmikolle.

Ja mikä ihme siinäkin on, että muikut ja muut isommat syömiset sille on pilkottava suupaloiksi, mutta isokin hiiri menee paloiksi parissa minuutissa niin,  että luut vain hampaissa rutisevat.

Kohta Kulkuri hipsi olohuoneen sohvalle suupieliä ja varpaitaan nuoleskellen ja otti sen jälkeen parin tunnin makeat tirsat.  Hyvin näytti tuore liha ramasevan.  Ja lopuksi tilkka kermaista hyla-maitoa, joka tietenkin piti tarjoilla ulos.