Nousin poikkeuksellisen varhain perjantaina, sillä oli tärkeä ja iltamyöhään kestävä meno ja tilaisuus.  Otin henkarista sitä parempaa päällepantavaa esille.  Kuopuksen olin pyytänyt äidillensä supervisoriksi ja rattopojaksi sekä katsomaan lähitienoon yleisen järjestyksen ja rauhan perään.

Kissa oli pessyt tassunsa koko jutusta eikä sitä näkynyt aamullakaan, vaikka sää oli sateisen tuhnu.  Kai sillä oli parempaa tietoa kelin kehittymisestä.  Oli iltamyöhään lastannut itsensä tuoreilla muikuilla.

Pappavainaalla oli tapana juna-asemalle varustautuessaan hätäillä liikkeelle jo pari tuntia ennen höyryveturin ja junanlähettäjän pillin vihellystä.  Eipä sitten ollut ihme, että eväät kaivettiin esille heti, kun vaunu nytkähti ensimmäiset metrinsä määränpäätä kohti - voipaperiin käärittyinä perisavolaiseen tapaan.  Ottoa sanottiinkin hätäiseksi mieheksi.  Minusta se oli vain varmuuden maksimointia.  Ja nälkähän siinä kerkiää tulla, jos jo aamukuudelta varustautuu liikkeelle, ettei vaan kahdelta lähtevä juna jättäisi.

Itse en kuitenkaan ollut junalle menossa, vaikka Matti olenkin.  Ja Liisa-vaimon olin jättänyt kotiin.  Silloin kyllä, jos olisimme olleet menossa Juhani Ahon aikaiselle Lapinlahden asemalle, olisin Liisan ottanut kädestä pitämään.

Olin kuitenkin entisen Jyväskylän Kunnallisen Keskikoulun  eli Puistokoulun läheisyydessä autoa pysäköimässä jo ennen puoli kymmentä.  Tellervonkadulta löytyi runsaasti vapaata tilaa, tosin pysäköintimittareilla varustettuina.  Olin jo etukäteen varannut kourallisen yhden ja kahden euron kolikoita takkini sivutaskuun, sillä sellainen on kuulemma ydinkaupungissa eräs selviytymistapa.  Maalla maan tavalla ja kaupungissa kaupungin tavalla.  Katu oli kovin hiljainen, olin ainoa autonsa pysäköinyt.  Vuosia sitten kadun varrella oli sijainnut Alkon myymälä.  Varsinkin perjantaisin Tellervonkatu oli yksi kaupungin vilkkaimpia.  Gummeruksenkadun ohella, Neron portaiden lähellä, jolla sijaitsi myös Alko.  Silloin viinakortin aikaan, jolloin ko. pahvinpala oli yhtä tärkeä kuin ajokortti.  Ja jonka menetti helposti, jos sitä tuimalle myyjälle liian usein näytti.

Tapaaminen oli sovittu koulun Puistokadun puoleiselle portille varttia vaille yhdeksitoista, joten aikaa oli vaikka mihin tuhlattavaksi.  Siispä suuntasin Tourujoen varteen eli entisille kotikulmilleni.  Tourukadun ja Yrjönkadun välisellä Rauhankadun kerrostalossa olin asunut teininuoruuteni aina armeijaan menoon asti, sitä ennen muutaman sadan metrin päässä Puistokadulla vanhaa hautausmaata vastapäätä numero 29:ssä  ja myöhemmin oman perheeni kanssa yhtä taloa alempana.

Tuttua seutua siis.  Sitä paitsi Esikoisen tuore romaani "Harjukaupungin salakäytävät"  kertoo paitsi yleensä jyväskylästä, niin myös Tourujoen seudusta erikseen.  Joten katsoin vanhoja seutuja osin kirjallisesti väritetyin lukulasein.

Paljon oli muuttunut, Tourukadun varrelta oli joitakin 20-30 luvun asuintaloja purettu ja tilalle pystytetty kalliilla suunniteltuja ja rakennettuja marmoripytinkejä.  Onneksi pienille tonteille ei mitään hehtaariluksuksia ei ollut sopinut.  Kaupunkiin päin, Yrjönkadun tienoilla,  olikin sitten pelkkää pelkkää monotonista kerrostalomiljöötä.  Kadutkin olivat liikenteellisesti umpiperiä.

Tourujoen laaksossa virtasi  uomassaan rauhalliseen tapaansa Tourujoki, joka vielä 50-60 luvulla oli lähinnä avoviemäri.  Lähiseutujen jätevesiputket virtasivat iloisesti suoraan jokeen,  Kankaan tehdas laski omat väriä vaihtavat jätevetensä samoin täysin puhdistamattomina muutenkin etenkin kesäisin vähävetiseen jokeen.  Joen suulla, Jyväsjärven puoleisessa päässä myös Schaumanin vaneritehdas teki pahimpansa.  Kaupungeista Jyväskylä oli Suomessa niitä viimeisiä, jotka edes jotenkin jotenkin alkoivat kiinnittää huomiota jätevesien puhdistamiseen.

Seisoin korkealla joen yli vievällä betonisillalla.  Aikaisempi oli sijainnut samalla paikalla, mutta alemmalla tasolla, joka oli korvannut muistamani puisen sillan, jolta oli ulottunut melkein kädestä syöttämään kesyjä sorsia.  Silloin suuri osa kaupungin puliukoista viihtyi myös joen varren isojen leppien varjoissa onkien madottomilla ongeillaan, tai heinikoissa leväten omissa oloissaan.  Useimmat heistä olivat sodan arpien merkitsemiä sekä fyysisesti että henkisesti.  Tapanani oli ulkoiluttaa Lassie-koiraamme, Raksua,  koulupäivän jälkeen, jolloin jäin usein juttelemaan näiden "kalastajien" kanssa.  He olivat ystävällisiä miehiä, joillakin heistä selvästi korkeampaakin koulutusta.  Vasta 60-luvun lähestyessä, vanhan kaartin poistuessa luonnollista tietä, alkoi siellä liikkua aggressiivisia tyyppejä, joita piti mieluummin väistää kuin katsoa kohti.

Oikaisin tutun kerrostalon pihan läpi.  Parvekkeeltaan katseli selkiytyvää taivasta vanhemmanpuoleinen mies, jota tervehdin kertoen asuneeni samassa rapussa ja kerroksessa kuin hän.  Jäimme juttelemaan.  Mies oli käynyt samaa Puistokoulua kuin minä,  tosin se oli silloin toiminut kansakouluna.  Muistelin muutamia tuttuja nimiä talosta,  mieskin muisti niistä pari,  jo hautausmaalle muuttanutta.  Toivotin pitkää ikää ja jatkoin matkaa autolle päin.  Sadekin oli jo lakannut, joten suljin sateenvarjon.  Käsi oli jo melkein puutunutkin, pysäköintimittari kaipasi lisää kolikoita ja kellokin oli jo yli puoli yhdentoista. Oli aika suunnata kouluportille.  Ihan vähän alkoi jännittää:  sentään kolmekymmentä vuotta!

Jatkuu...

J.K.

Ei enää riitä, että toistan sanoja, kirjoitan mitä sattuu, muistan väärin jne.  Mutta kun sekoan jo vuosikymmenissäkin, niin onhan se jo...  En osaa rdes sanoa - enkä laskea.  Ennen kouluun menoa se sujui jo sataan.  Olen lahjakkaasti degeneroitunut. 

Siis:  PÄÄSIMME KESKIKOULUSTA VIISIKYMMENTÄ (50) VUOTTA SITTEN.  Tuo kolmekymmentä vuotta oli tahaton, sisäsyntyinen toive ja lapsus.

Silti: ei siitä voi olla niin kauan.  Ei vain voi! 

Metusalem olisi myös tullut, mutta se oli mukana vaimonsa synnytyksessä.