Oliko se peräti eilen, kun kävimme huonekaluostoksilla.  Edellisestä kerrasta olikin yli kaksi vuosikymmentä, eli silloin, kun ostimme tämän talon.  Tein silloin jopa täydellisen keittiöremontin omalla vajavaisella taidollani.  Eli purin entistä ja hankin uutta.  En siis ollut mikään varsinainen rakentajalahjakkuus silloinkaan.

Monenlaista kalustetta on toki senkin jälkeen hankittu ja entisiä piilotettu.  Mutta uutta ei ole juurikaan hankittu, vaan enempi nätisti sanottuna kierretetty:  tuttavilta pelastettu, saatu tai halvalla hankittu.  Periaatteella, että ainahan tänne johonkin nurkkaan tai laidan liepeille mahtuu.  Tai jos ei mahdu, niin viedään varastoon, joka on asuintilaamme laajempi.

Kun meillä molemmilla, vaimolla ja minulla, on sama vika että keräämme mielellämme, mutta emme pois luovuta.  Siksipä joka paikka alkaa olla roinaa täynnä.  Onneksi hankimme aikoinann tämän omakodin, jossa on enempi varastotilaa, kuin sitä lämmintä.  Siellä viihtyvät vanhemmat ja tuoreemmat museoituvat aarteet, joilla muutavan sukupolven jälkeläiset rikastuvat, kunhan malttavat odottaa.

Nyt kumminkin ostimme ihan uutta tavaraa.  Vanhat siirtelemme näkymättömiin odottamaan aikaa parempaa.  Kerronpa hieman:

Mukana oli tietysti vaimo.  Kissa jäi kotimieheksi sohvan nurkkaan nukkumaan, kun oli yönsä reissussa reissannut.  Luulee vielä olevansa menoiässä, sentään reilusti yli kymmenvuotias.  Taitaa olla sekin huono matemaattisissa aineissa.

Oli Kuopuskin makutuomarina.  Ei sillä, etten olisi tiennyt aika tarkkaan sitä, mitä halusin ja tahdoin. Mutta kun hän lienee loppujen lopuksi järkiperäisin koko sakistamme ja osaa jarruttaa nätisti, jos innostun liikaa.

Muutenkin, huonekalujen sovituksissa paino- ja tilavuusmitat ovat tärkeitä hankintaan liittyviä suureita, vaikka ne omaan käyttöön hankkisikin.  Aina tarvittaan se toinen mielipide  diagnostissakin.

Huonekaluliike Sotka valittiin pitkälti sen perusteella, että tädin mokillä esiintyi viikon vaihtessa harvinaisen kesy sorsa ja perehdyin myös postilaatikkoon tulleeseen esitteeseen.  Oli siellä aika mukavia malleja sopiviin hintoihin ja sen semmoista.

Myyjälle, nuorelle ja miellyttävän oloiselle miehelle esitin ensimmäiseksi, että kun asunnossa kaikki vanhenee ja rapistuu,  niin kalustoa uusimalla on toivoa siitä, että myös asukkaat samalla uusiutuvat.

Vanhan ja kulahtaneen kahdenistuttavan nahkasohvan tilalle oli tarkoitus hankkia kaksi kankaista nojatuolia, jotka keikkuisivat kunnolla lepoasentoihin ja niskaa vaivaamatta myös taakse päin ulos ikkunasta katselemaan luonnon kulloistakin tilaa. 

Mutta kun kokeilin ensimmäistä nahkaista, niin oli kokemus syntymättömän  kaltainen:  siellä olin piilossa ja sisällä ja suojassa!  En edes toisilta kysellyt:  kaksi tuommoista meille, tapelkoon vaimo ja kissa, kumpi omallaan lepää.  Minä en omalta tuoliltani lähde minnekään!

Kokeilin sitten jenkkisänkyjä ja pakotin vaimon siihen viereiselle petille.  Hän ei ollut tottunut moiseen, mutta minä vanhana teatteridiivana en ollut moksiskaan, vaan totesin, että se kallein vuode oli liian pehmeä minun läskeilleni, toiseksi kallein taas liian kova  ja vieras.  Vasta kolmas peti, joka oli sarjan halvin, houkutteli minua välittömään nirvanaan.   Vaimo ei oikein osannut sanoa, kun ei samalle puoliskolla kokeiltu.  Joten tein taas yksipuolisen päätöksen.

Keittiön pöydän suhteen olin eniten hukassa.  Parikymmentä vuotta olemme olleet mäntypuisen penkkisynsteemin vankina, olen oikeastaan inhonnut sitä aina:  ei se ole kapeassa keittiössä koskaan oikein päin, aina pitää nostella jalkojaan päästäkseen paikalleen, tai siirrellä penkkiä tai milloin mitäkin.

Nytkin melkein sekosin, olin jo tilaamassa klaffipöytää neljällä jakkaralla, kunnes kuopus sai minut järkiintymään takaisin alkuperäiseen ajatukseen:  kahden istuttava, nätti juttu ja vielä pyöristettyin kulmin.

Piti siinä vielä taulutelevision alle ostaa kunnon alusta, lepotuolien eteen näyttävä, mutta yksinkertainen pöytä ja parit matot lattialle lepäilemään.

Eiköhän se kissallekin kelpaa, kun viikon tai pari totuttelee.