Sade oli jo lakannut, kun astelin Ainonkatua  Puistokoulun uuden osan vieritse kääntyen sitten Puistokadulle, jossa sijaitsi juuri se portti, jota olin käyttänyt viimeksi kuusi reilut kuusi vuosikymmentä sitten.  Portti oli entinen ja avautui samalla lipsautusmekanismilla kuin ennen vanhaan.  Viwi Lönnin 1900-luvun alussa suunnittelema koulurakennus oli ainakin ulkoapäin entisensä näköinen, mielestäni edelleenkin kuin tyylikäs, vanha leidi.

Pihasta tunnistinkin muutamia kasvoja, ainakin Mauri, Martti, Helena, Matti, Pentti siellä jo vilkkaasti keskustelivat keskenään.  Tunkeuduin sekaan esitellen itseni ja joiltakin piti kysyä röyhkeästi, että kuka sinä olet?

Hetken päästä tungos vanhan talon päädyssä oli melkoinen, niin että pienet koululaiset hädin tuskin pääsivät välistä pujottelemaan.  Puheen sorinakin oli jo varmaan sata desibeliä peittäen vaivattomasti alleen Puistokatua pitkin kiiruhtavan perjantailiikenteen kohinan.

Maltoimme sentään siirtyä pääsisäänkäynnin kautta sisätiloihin, kun joku käski.  Olimme siis edelleen kuuliaista, vaikkakin äänekästä porukkaa.  Rehtori toivotti kaikki koulunsa ikivanhat oppilaat tervetulleiksi johdattaen meidät uuden puolen viihtyisän intiimiin ruokalaan, jossa neljän euron hintaan saimme syödäksemme (aika hyvää) jauhelihakeittoa sekä hedelmiä jälkiruoaksi.

Oli myös vierailu omassa kolmannen luokan tilassa alimman kerroksen päädyssä.  Se huokui edelleen sitä vanhaa toivon ja epätoivon ilmapiiriä, vaikkakin luokkatilaa oli pienennetty ja sisäseiniä uusittu.  Mutta käytävässä jopa vanhat naulakot olivat tuttuja.  Ahdastakin oli, lienemme kaikki kasvaneet - myös leveyttä.

Rehtori ja myös musiikin opettaja kertoivat nykyajan koulumenosta ja tutustuimme useihin luokkiin, joissa oli opetus menossa.  Ainakin itse vähän arkailin mennä opetusta häiritsemään, vaikka tulostamme olikin ilmoitettu ja kaikki opettajat suhtautuivat meihin tavattoman ystävällisesti ja avuliaasti.  Ja lapset olivat aivan uskomattoman reippaita ja suloisia.  Kyllä me vanhat jäärät ja jäärätterät olimme aikoinamme paljon sulkeutuneempia suhtautumisessamme aikuisiin.  Niin muistelen ainakin omalta kohdaltani.  Kodin ja koulun välisistä kontakteista ei muutenkaan ollut mitään tietoa, paitsi kotimuistutusten merkeissä.

Eräs poikkeus taisi olla "Kitka", meidän matikanopettajamme, jonka luona vierailimme ryhminä joitakin kertoja.  Hän oli äidillisen huolehtiva,  uskonnollinen, yksin asuva ihminen.  Ja luokanvalvojamme ja viidennen luokan Helsingin retkemme valvoja. No, oli sentään muitakin.  Neljännelle tuli äidinkielen opettajaksemme Ritva Ahonen, joka oli uuden ajan avoin opettajamalli, joka kelpaisi metodeineen tähän päivään.  Hänet olisimme halunneet erikoisesti tavata, mutta valitettavasti hän menehtyi sairauteen muutama vuosi sitten.

Musiikin opetus on edennyt aivan uusiin sfääreihin lukuisine soittimineen ja muine vermeeneineen.  Ennen oli harmooni ja laulukoe ja maakuntalaulut.  No, olihan toki kuoro.  Taisin jossain joulujuhlassa laulaa lyhyen soolonkin "heinillä härkien kaukalon..."

Viimeistään kahvi kirvoitti kielet uudestaan niin että meteli oli taas kuin siinä päätyluokassamme muinoin ennen tunnin alkua, ja joskus tunnillakin.  Etenkin opettaja Heinolla oli joskus vaikeuksia saada järjestystä aikaan.  Rehtori Rihtoa kyllä pelättiin väristyksiin asti.

Meistä huolimatta koulu alkoi hiljetä viikonlopun lähestyessä, joten mekin keräsimme kimpsumme ja siirryimme ulos yhteiskuvaa varten.  Kelloa katsoessani tajusin autoni olevan kohta sakkopaikalla mutta arvelin vielä kerkeäväni.  Kuten tavallista, niin kaikenlaisten ryhmäkuvien ottaminen vie oman aikansa ja vielä vähän lisää.  Näinkin jo kaukaa, että autoni ympärillä pyöriskeli joku, joka ei näyttänyt ainakaan delfiiniltä.

Neljänkympin terveisethän sieltä tuulilasista löytyi.  Eikä vieläkään kadulla ollut yhtäkään toista pysäköityä autoa.  Olin iloinen siitä, ettei pysäköintivalvojan päivä mennyt kokonaan piloille.

Latasin automaattiin tarpeeksi lisäkolikoita ja lähdin kävelykadulle, johon olin sopinut muutamien muidenkanssa treffit.  Teki mieli ottaa parit terävät sen pikasakon kunniaksi, mutta enhän tietenkään voinut, kun olin itseni kuski.  No, hauskaa oli jutustella niitä näitä ja varsinkin niitä entisiä.  Iltatilaisuus alkaisi vasta kuudelta Lutakon Leidissä.

 

Jatkuu...