Otsikko ei ole verbi eikä imperfektissä.  Vaan substantiivi ja Urho Kekkosen ilmaisu kunnon tuiskulle ja tuulelle, jollaisesta kelistä hän suuresti nautti päästessään ottamaan kisaa villin ja arvaamattoman luonnon kanssa.  Ja samalla vähän kiusaamaan huonompikuntoisia perässähiihtäjiä.

En minäkään mikään lauseen jäsentäjä ole.  Itse asiassa inhosin äidinkielen lauseenjäsennyksiä.  Luotin luontaiseen kielitajuuni (?), enkä ainekirjoituksessa juuri virheitä tehnytkään.  Kai siksi, että vapaassa kirjoituksessa on monia vaihtoehtoja kiertää karikot.  Ei minulla myöskään laivurin tutkintoa ole.  Sen vuoksi soutuvene, vaan ei muskelivene onkin luontaisin vesistön ylitysvälineeni - ja perämies tarpeellinen myös silloin, kun vettä ei näy lähimaillakaan.  Yksi hyvä syy miehelle olla naimisissa.  Täytyyhän perheesäkin jonkun pitää perää - etenkin niin sanotussa pitkässä juoksussa.  Lähestulkoon 45 vuotta on juostenkin aika pitkä matka - ajallisestikin.

Eksyin taas kerran asiasta toiseen.  Piti puhua säästä.  Ja karkeasta suolasta, jota pitää lähteä kaupasta hakemaan.  Se komeron hyllyllä oleva ei nimittäin riitä lohen lähes tönkkösuolaukseen.  Sillä lohenkin suolauksessa pitää tuloksen olla kovettu liha, eikä mikään löllö kalalieru.  Ei silti ihan tönkkösuolatun muikun kaltainen.  Eli taitolaji sekin, siis sopivan tuiman lohilihan synnyttäminen ja kyllin ohuiden siivujen leikkaaminen ruisleivän päälle.  Hyvän illan kruunaa lohiruisleivän siivu ja lasi kylmää, rasvatonta maitoa.  Ei se juurikaan lihota, mutta antaa hyvät unet.

Paitsi tähän aikaan vuodesta pyrkii lihottamaan, kun ajatukset viipyilevät pitkin päivää siinä, että mitä pistelisi polttoaineeksi sisuksiinsa.  Samat ajatukset, kuin noilla raukoilla rajoilla ja karjapihoilla liikkuvilla nälkäisillä susiparoilla.  Siinä ovat hälyttävästi hupenevat peurarukatkin kovilla tuolla Kainuun perukoilla.  Vaikea dilemma, johon ainakaan minä en keksi oikeudenmukaista ja luontoa säästävää ratkaisua.  Ei taida onnistua edes metsästäjiltä sen enempää kuin luonnonsuojelijoiltakaan.  Joka ryhmittely lienee aikansa elänyt:  molempien ääripäät ottakoon terveen järjen käyttöönsä mielipiteissään.

Jaa niin, sittä suolanhakumatkasta:  laitoin arkajalkana ja -kätenä jo auton lämpeämään, vaikka se etelän myrä ei tänne asti ole ylettynytkään.  Tuulee kumminkin viileästi puuskitellen.  Olen kuulevinani heti ulos piipahdetessani, kuinka viima kolistelee hapristuvia luitani ja saa ne narisemaan tuolla polvien ja hartioiden paikkeilla ja kilistelee kauniisti kylkiluitani toisiaan vasten.  Pari ohikulkevaa vainukoiraakin haisteli, että liekö sopivia kaluttavia luita naapurissa tarjolla.

Taidan ottaa vaimon mukaan, hänellä kun luut ovat lähempänä pintaa.  Siis kaiken varalta susisyötiksi, vaikka sellaisia ei ole aivan lähistöllä tietääkseni näkynytkään.  Lienee Kulkurin maineella osansa asiaan.  Sen reviirille eivät tule muut kuin maukkaat hiiret.  Nekin enempi harjoitusmielessä, sillä täytyyhän suurriistan metsästäjänkin harjoitella.

Kaiken varalta koputan Kulkurin ja vaimon puolesta maalaamatonta puuta.  Jos tuli puhuttua suuta suuremmalla.  Sillä susella se on suuri ja nälkäinen.  Senhän totesi jo Punahilkan isoäitikin.  Ei sitä erkkikään tajuaisi, kun olisi jo hukassa.