Ylläolevalla otsikolla kirjoitin (taas kerran kissa-aiheisen) hännänpituisen jutun viime sunnuntain novellikkotilaisuuden miitinkiin.  Otsikko oli etukäteen annettu ja siitä aiheesta tuli jokaisen kirjoittaa.  Monenlaisia tarinoita siitä kehkeytyikin.  Oheisessa omani, jonka kirjoitin sinä iltana, kun päästin kissan ulos tullen takaisin vasta puolen vuorokauden kuluttua.  Arvasi kai, että häntä höplötetään ja tarinoidaan mitä sattuu.  Joka tapauksessa:

Olin juuri pyyhkinyt kissalla pöydän, kuten tapanani oli aamiaisen jälkeen.  Paahdetun sämpylän muruset tarttuivat mukavasti Kulkurin pitkäkarvaiseen turkkiin, jonka se sitten ravisti puhtaaksi ulos päästyään.  Näin pihan linnut saivat myös osansa niin sanotusti rikkaan pöydätä tippuneista murusista, joten saatoin hetken tuntea taas olevani parempaa väkeä ja samalla luontoa ja sen moninaisuutta suojeleva monikultturelli persoona.  Tosin en tiennyt, mitä moinen tarkoitti, mutta se kuulosti omissa korvissanikin helkkarin hyvältä.

Taisin sanoa sen taas ääneen, koska kissa mouraisi tuohtuneena valittaen sitä, ettei taaskaan saanut valmiiksi grillattua, vaan hänen itsensä piti ensin houkutella yksi siipiveikko lähelleen niillä murusilla ja kaiken lisäksi vielä höyhentää se, jonka jälkeen tirpusesta ei ollut jäljellä kuin puoli suupalaa.

Motivoin Kulkuria aamuvoimistelun tarpeellisuudella etenkin nyt, kun lumipeitteen koko ajan kasvaessa sen töpöjalat eivät riittäisi aitoon liikunnan riemuun.  Muutenkin se söi yleensä vähintään puolet kaupasta ostamastani grillibroilerista.  Harvoin itsekään sain aamulämmintä lintua ellen painuisi takaisin pehkuihin ja tuskin silloinkaan jos milloinkaan.

Lähes kristillisdemokraattina tai ainakin leikattuna kolliystäväni ei halunnut enempää kuulla moista sydänverellistä ripitystäni,  vaikka sillä rinnuksissa olikin valkoista merkiksi siitä, että teologian opinnot olivat jääneet pahasti kesken eli nippanappa lopputentin suullinen osa, kuten se itse väitti.  Kun oli tullut sekaannuttua yhteen misuun loppukaronkan kenraaliharjouksissa sen verran paljon ja monta kertaa, ettei kieli oikein kääntynyt varsinaisessa tilaisuudessa.

Pihan tinttarellat roikottivat väsyneinä siipiään lintulautojen vierusoksilla nokat vinossa samalla vikisten menneen yön vaivoja, harakoiden metelöintia, oravien etuilua jonossa tyhjällä lintulaudalla, aamupostin jakajan kolistelua lehtilaatikolla, haisevan jäteauton jyryyttelyä ja luonnonrauhan rikkomista jätelakia ja linturahaa uhmaten ja...

En jäänyt kuitenkaan kiistelemään sen enempää lintujen kuin kissankaan kanssa.  Naapuri katsoi tien toiselta taas pitkään ja puisteli päätään.  Minusta hänen päänsä tärinä oli pahentunut sitten viime kesän.  Saattoi se tosin johtua siitäkin, etten häntä enkä päätä juuri nähnyt sakean pensasaidan läpi, kuulin vain huokaukset ja hänen vaimonsa säksätyksen.  Saattoi se olla myös sellainen päältäistuttava ja / tai ajettava ruohonleikkuri:  en koskaan ole oppinut erottamaan heitä toisistaan.  Teki mieli kysyä naapurilta, että erottiko hän ilman silmälaseja, että kumman päällä hän kulloinkin oli.  Vai kellostako hän asian tarkisti.

Kulkuri olikin jo livahtanut naapurin puolelle lannoittamaan hänen nurmikkoaan.  Siellä olikin heinä paljon lyhyempää, joten se oli ymmärrettävääkin  Ja muutenkin, ruohon leikkaaminen keskellä talvea säästi tulevan kesän töitä, ei tullut edes läheskään niin kova hiki kuin kuluneen kesän helteillä vaikka kuinka olisi kolaan luistovoidetta lisännyt.  Kulottunut ruoho voi olla inhottavan nihkeää, kun se sen pään ottaa.  Tosin Kulkurin jätökset auttoivat monesti luistoa lisääntymään sen verran paljon, että niistä aiheutui tahattoman koomisia lankeemuksia.  En kuitenkaan ilennyt taaskaan katsoa kovin pitkään, kuten naapilla oli tapana, mutta hörönaurua en voinut millään pidätellä.

Kerkesin kuitenkin vetäistä ulko-oven kiinni.  Kissan muutama häntäkarva jäi kivasti sojottamaan oven rakoon hiljaa väristen naapurin nykiessä oven takana.  Mies raukka,  totesin, nyt se pään tärinä ulottuu jo käsiinkin.  Tuskin kahvikaan tuollaiseen auttaisi - tai parin vuoden terapia sen enempää.  Siitä muistinkin, että tänään pitäisi ostaa uusi kahvipaketti entisen tyhjentyneen tilalle.  Vierasvaraksi.

Käännyin kumminkin takaisin ovell ja nyppäisin ne kissan häntäkarvat talteen.  Jonakin päivänä voitaisiin mennä yhdessä Kulkurin kanssa naapurin ovelle ja samalla näyttäen sanoa hänelle, että minä tein oikein kissankarvasta hatun.

Ehkä jopa lahjoittaisin sen hänelle.  Hän kun on loppujen lopuksi ihan luonnikas heppu.  Ainakin, jos häneen paremmin tutustuisi.