kuten se minun ainoa velipoikani tapasi sanoa silloin, kun se vielä viinaa ryyppäsi.  Soitti, ja sanoi ainoaksi velipojakseen.  Pitihän se paikkansa ihan täsmälleen:  olimme toistemme ainoita velipoikia.  Vaikka ikäeroa olikin melkein kahdeksan vuotta.  Ja minä olin se iso veli, joka jouduin aika paljon peräänkin katsomaan.  Kerran sain oikeasti selkäänikin aidolla koivuvitsalla, kun vanhemmat lähtivät elokuviin ja jättivät minut lapsenlikaksi.  Teki itsekin mieleni katsomaan samaa filmiä, ja kun teatteri oli tien toisella puolella tietä ja pääsin vahtimestarin tyttären ansiosta takakautta sisään, kun oltiin hyviä kavereita Pirkin kanssa, niin sisäänpä livahdin.

Ja kiireesti kotiin filmin loputtua.  Pahaksi onneksi pikkuveli oli uneltaan herännyt ja ulvoi kuin maanantain puolipäivän palosireeni.  Enkä kerennyt tilannetta rauhoittaa, vaan omaan takamukseen sattui.

Muistan sitten omasta teini-iästäni toisen tapauksen.  Eivät omat vanhempani mitään juhlijoita olleet.  Sattui vaan semmoinen poikkeuksellinen vappu, että heidät oli kutsuttu joillekin galaaseille.  Ja minulla taisi silloin olla oma meno sen yhden ihanan Sinikan kanssa, jonka kanssa pidetiin aika viatonta suhdetta yllä melkein vuosi.  Ei muuten, mutta sekin oli vielä kovin alaikäinen.

Joka taauksessa, veli jäi yksin kotiin.  Jäi sille pari ilmapalloa ja muutama serpentiivi ilokseen ja viihdytyksekseen.  Varmaan Ainolan tanssilavalla Sinikan kanssa iloittiin, mutta kilttinä poikana kotiin tulin ihan ihmisten aikaan ennen omia vanhempiani, joka oli hyvin outo tilanne.

Olohuoneen sohvakka nukkui velipoika autuaan unta, kaulassa serpenttiinejä, pari väsähtähtynyttä ilmapakkoa veressä ja minä katsomassa sitä kaikkea kyynel jommassakummassa silmässä, kai molemmissa.

Yhäkin itkettää.  Ison veljen pitäisi huolehtia siitä pikkuveljestään.  Mutta kun  tulee se omakin, jota pitää hoitaa.  J a muutenkin...