Kerroksiin kiivetessään Karjunpää puhui kuin itsekseen, lievästi puuskuttaen:

- Jäi vähän mieltä vaivaamaan tuo hautajaiskulkue, kun sieltä sisältä tulevien joukossa oli yksi tutun näköinen jeppe.  Nyt vasta tajusin...

Miehet jäivät huokumaan kolmannen kerroksen tasanteelle.  Karjunpää alensi äänensä melkei kuiskaukseksi, mutta hänestä tuntui silti, että kiviseinillä oli korvat.

- Se näytti ihan serkkupojalta.  Ei kyllä ole tavattu vuosikymmeniin.  Mutta oli ihan sama jämäleuka kuin isänsä.  Oltiin kakarana sen ja sen isoveljen kanssa hyviä kavereita aina, kun käytiin mummolassa kylässä. 

- Kunnes?

- No ei siinä sen kummempaa kuin että kerran huitaisijn sitä turpiin, kun se tahallaan halkaisi minun heittokiekoksi sahatun puulevyn.  Kai se suuttui siitä, että heitin pitemmälle tai jotain ja minä suutuin siitä niin, että läpsätin poskelle. Alakoulujuttuja kumminkin, ettei siinä edes osattu kunnolla satuttaa.

 

- Löikö se takaisin?

- Ei, kun taisi hämmästyä siitä.  Vaikka siitä tuli sitten aikuisempana ärhäkkä tanssipaikkojen tappelija, enkä olisi taatusti enää pärjännyt sille.

- Olipa sitten hyvä, ettet enää poskelle taputellut.

- No, vieläkin vaivaa se äkkiottoisuus, semmoinen sekunnin pimeä hetki, ettei tajua sitä, mitä tekee.

- Siksi taisit poliisiksi ruvetakin?

- Saattapi niin ollakin, ettei lipsahda äkkipäätään väärälle puolelle.

- Enempi olet kumminkin se hyvä poliisi.

- Soitetaan kumminkin tuota ovikelloa ja esitä sinä sitä pahaa jeppeä, jolle ei kelpaa mikään selitys vaan rautoihin vaan!

Vähän aikaa siinä odottelivat.  Joku tuntui oven sisäpuolella liikkuvan.  Susiluoto veivasi uudestaan vanhanaikaista kierrettävää siipimutteria, kahteen kertaan ja kiukkua ilmaisten.

Kohta ovi avautui raolleen.  Karjunpää nykäisi sen kunnolla auki.  Vastaan toljotti väsyneen näköinen, kumara mies.

- Turha tänne on taas tunkea tv-lupaa kyselemään, kun se toosa on jo aikaa sitten haettu pois!