Leena Luhtala työnsi oven johtajan huoneeseen kokonaan auki ja sanoi ääni vapisten johtajan maanneen selällään lattialla.

- Mistä tiesitte hänen kuolleen?

- Mistä minä sen olisin tiennyt, mutta tuntui ihan siltä, ettei se siihen nukkumaankaan ruvennut...

- No niin, asiaan.  Menittekö hänen luokseen?

- En minä uskaltanut, kun se oli liikkumaton ja kaikkee.  Ihan kuin Wallanderissa ja niissä semmoisissa filmeissä.  Vaikka ei siitä verta vuotanut, mutta oli silleen liikkumaton, kuolleella tavalla.

- Oletteko, rouva Luhtala,  ikinä nähnyt kuollutta?

- Olen kyllä.  Toinen pojan gerbiileistä kuoli viime vuonna.  Se oli samalla lailla ensimmäiseksi aamulla ihan liikkumaton.

Karjunpää aukaisi suunsa, muttei sanonut mitään.  Susiluoto sentään hönkäisi, ettei se ollut ihan sama asia.

Sihteerikin taisi tajuta:

- Niin, olihan se gerbiili aika pieni, ainakin  johtajaan verrattuna.  Vaikka ei sekään kovin isolta näyttänyt siinä selällään maatessaan.  Varmaan se vaikuttaa, kun henki pakenee...

- No, jäittekö siihen vain hänen pienuuttaan ihailemaan, vai teittekö jotain.

- En minä, joku kai tilasi ambulanssin ja minä heräsin käytävän sohvalta enkä meinannut millään muistaa mitään.

Miehet vilkaisivat toisiaan sillä silmillä, että taas yksi epäluotettava todistaja, jos vaikka olisi syypääkin kaikessa hölmöydessään.

- No, eiköhän tämä tällä kertaa.  Mutta yhtä asiaa vielä pyytäisin.  Voisitteko käväistä huomisaamuna aamukahvilla siellä Esson baarilla, vai mikä se huoltamo nykyisin on.  Se, missä tämä johtaja Hyttysen hovi tapasi kokoontua.  Tarjoaisimme vaikka kahvit ja hillomunkin.  Sopisiko siinä kahdeksan maissa, kun siihen aikaan ne muutkin...?

- Jaa, että oikein hillomunkit, niistähän se se johtajakin aina haaveili, vaikka ei nyt viime aikoina, olisi pitänyt päivittää hänen mielestään.  Voin minä tullakin, onhan sekin jotain vaihtelua, kun on muuten niin hiljaista - nykyään.  Mitä nyt poliiseja ramppaa kyselemässä niitä samoja asioita...

- Kyllä se baarin pitäjä tuoreet munkit leipoo joka aamu, että ei sen puoleen.  Tavataan sitten aamulla, niin katsellaan vähän...

- Joo, mukavahan se on aina ihmisiä nähdä.  Näkemiin, herrat senioripoliisit.

Karjunpää ja Susiluoto menivät ulos hieman hämmentyneitä, ajoivat pienen matkan St1:lle välipääkahville.

- Onko se nainen vähän sekopää vai vaiko vain vittuili?

Karjunpää huokaisi.

- Osaavat ne sekopäätkin.  Ja varsinkin sihteerit.  Mutta katsotaanpa, mitä se sanoo, kun näkee huomenna sen Hyttys - vainajan jengin.

- Niin, ja varsinkin sen, joka puuttuu porukasta.  Pitäisiko ne kaikki laittaa seurantaan.

- Eipä meillä eläkeläisillä taida olla semmoiseen valtuuksia, hyvä mies.

- Ai niin, unohtuu aina, että olemme nykyään pelkkiä harrastelijoita.

- Tai ainakin herrastelijoita, otatko hillomunkin?

- Jo vain yksi munkki aina kelpaa, vaikka eilinen.