Viikon verran olen lähitien kuraisia penkkoja tutkaillut sillä silmällä, että horjuskelisiko siellä kevättokkuraisia piikkikasoja.  Ei ole kumminkaan yhtään tullut vastaan.

Takavuosina pelastin kerran yhden voipuneen ja nälkäisen siilin sisälle erityishoitoon.  Viikon verran sitä syötimme, juotimme ja lepuutimme kuin piispaa pappilassa.  Sitten se jo ilmaisi pahvilaatikkoaan räpistelemällä olevansa halukas omia polkujaan tallomaan.

Pihapiiriin se jäikin koko kesäksi, oli sen verran tottunut talon menuun ja menoon.

Muitakin on jäänyt mieleen.  Oli persoonallinen Ahtisaari-siili, joka oli loukannut toisen takajalkansa, joten huojui kuin merimies kulkea vaaputtaessaan,  Se olikin vakituisena meillä ainakin kolme vuotta.

Oli myös pippurisen kiroileva Milla Palokankaan sarjakuvan kaltainen otus.  Se ei kerjännyt ruokaa, vaan vaatimalla vaati tehostaen ilmaisuaan käymällä pienine mutta terävine hampaineen varpaaseen kiinni.  Usein piti nostaa jalat pihapenkille siilin kiertäessä ympyrää ruohikossa ruokaa tai varvasta etsien.  Parin kesän jälkeen se oli joko rauhoittanut tapansa sekoittuen muihin kaltaisiinsa tai sitten oli joutunut hukkateille uhkarohkeiden tapojensa vuoksi.

Hurjimmillaan - kymmenkunta vuotta sitten - pihassamme vilisti iltaisin parisen kymmentä piikkikasaa.  Siihen aikaan vaimolla riitti iltakaudeksi siilinruokavalmisteluja.  Piti ostaa iso koiran kuivamuonasäkki ja siitä annostella niille yli kymmeneen kuppiin omat annoksensa. 

Viime vuosina siilit ovat melkoisesti vähentyneet.  Lähinaapurit ovat aika nuukia syöttämisissään.  Tai liian kiireisiä.  Yksi naapuri pitää pihansa kai liian siistinä.  Voi joku olla nuukakin.  Mutta vähän kauempana asuvatkin siilifilantroopit sanovat siilikannan pienenneen dramaattisesti muutaman vuoden kuluessa.

Sentään joka kesä on aina muutama tullut meidän luoksemme seurustelemaan ja menneen talven olosuhteista kertomaan.  Kovia ovat olleet heidän talvensa:  liikaa pakkasta ja liian paksuja kinoksia - tai sitten liian ohuita.  Liikennettäkin liikaa, vaikka meidän pikkutiellämme liikenne on vähäistä ja paikallista.  Eikä hurjastelijoita esiinny.

Eilen illalla, kun kurkistin kissaa jo pimenneeseen pihaan, niin kuulin ilokseni tuttua tuhinaa.  Yritin fikkarilla etsiä äänien lähdettä, mutta en pystynyt niitä tarkkaan paikallistamaan.  Mutta aivan selvästi siellä ainakin pari siiliä jo harjoitteli alkukesän turnajaisia varten.  Vein tervetulotoivotukseksi niille kunnon annoksen kissan muonaa.

Tervetuloa taas messiin, siilukaiset!