Sade ropistaa vaimeasti uutta kattoa.  Kissakin tuli alkukesän hämärästä reissultaan kodin suojaan, söi nälkäänsä raksuja ja hyppäsi yöunilleen vaimon nahkatuoliin.  Tosin sitä ennen piti turkkia kuivata.  Teki sen tällä kertaa itse, kun ei ollut losumärkä.

Ukkonen on muutaman kerran jyristellyt, mutta sen verran kaukana ettei ole tarvinnut tietoyhteyksiä katkaista.  Teeveekin on auki, kun Jukolan Jussit viestiään vievät.  Joskus aikoinaan kuuntelin samaa viestiä Pekka Oksasen kuiskiessa puskissa piilotellen rasteille rynnistelevien hahmojen nimiää ja joukkueita.  Pekka oli niin täynnä kesäyön mystistä henkeä, että oli pakko radion kautta liittyä samaan taikapiiriin.

On siinä vieläkin jotain samaa, en varmaan kuitenkaan aamuun asti jaksa.  Kissakin asettui unilleen.  Olisihan sillä ollut parikin kuivaa paikka nukkua kuivana, mutta mukavampihan se näin.  Varmaan sitten naukuu itsensä ulos seitsemä tai kahdeksan tienoilla.  Ellei sitten ole kovin sateinen aamu, voi silloin venytellä siihen asti, kun itse havahdun kahvin keittoon.

Yhtä mukava on joka kerta havahtua omia aikojaan uuteen päivään.  Siihen ei saata kyllästyä.  Ehkä sitten, kun ei jonain aamuna enää herääkään.  Mitäpä se saappaantekijä sanoikaan...