Sukulaistäti, laiha ja pojan mielestä aika vanha, tuli sisältä ulkoportaalle vastaan, sanoi  äitille kättäpäivää kysyen ihmettelevällä äänellä, että mitä ne nuo jäi tuonne auton luo norkoamaan ja että kahvi oottaa juojia.  Äiti siihen, ettei myö oikeen keritä kun...  Mutta täti ei ottanut kuuleviin  korviinsa, vaan viittoi Toinia ja Halttusta äkkiä sisälle ja sumpille sieltä auton luota lorvehtimasta, että pääsevät sitten joutuun hommiinsa, joita hänellä itelläänkin omiksi tarpeiksi piisaa.
Toista kertaa ei tarvinnut käskeä, kun Toini ja Halttunen tulivat puolijuoksua.  Halttunen puhui taas kuin itselleen, että jäikin tuo aamuplörö juomati, kun piti noita Sippolan kaunottaria lähteä kovin aikaseen kulettamaan.  Toini nauroi sitä kaunotarta sanoen Halttusenkaan olevan miehenä ihan rumimmalta laijalta.  Halttunen hiljensi heti tavalliseksi kävelyksi, kohensi molemmin käsin housujaan, otti autoilijan virkalakin päästään, haroi tukkaa taaksepäin ojennukseen, asetti lakin tarkasti takkaisin, korjasi vielä vasemmalle kallelleen ja sanoi, että tuosta lausunnosta voisi jopa alentaa kyytitaksaa.  Ja varsin halvalla selviäisi, jos...  Halttunen ei jatkanut, mutta teki jonkun eleen, josta poika ei saanut tolkkua.  Mutta Toini punastui helakasti, tönäisi Halttusen horjuksiin kivahtaen, että Halttunen oli sentään yleisön palvelija ja jos ei tämä pitäisi mölyjä mahassaan, niin taksikyydistä ei tippuisi pennin hyrrää.
Halttunen ei siitä piitannut vaan marssi talon emäntää liki ja veti kättä lakin lippaan.  Rupesi sitten häntä mielistelemään, että se se vaan nuortuu ja kahvi on varmaan yhtä mustaa, kuumaa ja väkevää kuin aina ennenkin.  Emäntä myönsi näin olevan, paitsi nuortumisen johtuvan autokuskin alati huonontuvista silmistä niin, että näkiköhän se enää sitä ajotietäkään tai mullikoita pienempiä kulkijoitakaan.  Käski sitten koko porukan äkkiä pöytään, ettei kahvi jäähtyisi ja painuisi kitkeräksi.
Tuvassa oli lämmintä ja hämärää.  Kaikki oli vanhaa ja kulunutta.  Ikkunan salusiinit kyllä näyttivät uusilta ja koreilta sinisin, keltaisin ja punaisin kukkakuvioineen.  Nekin vain korostivat tuvan harmautta.  Koko päivä pitää olla täällä yksin, poika mietti surkeana.  En kyllä ala yhtään mitään enkä syö vehnästä enkä varsinkaan ota yhtään pikkuleipää, lupasi hän itselleen.  Mutta käsi oli eri mieltä:  se nappasi pyöreän pikkuleivän ja työnsi pojan suuhun.  Siinä oli punaista hilloa keskellä.  Poika vilkaisi äitiä ja otti toisen.  Äiti huomasi ja pumautti vihaisen näköisenä päätään.  Emäntä sanoi, että antaa pojan syödä, kun mieli kerran tekee.  Nälkähän sillä onnettomalla on, kun joutuu reissuun tyhjällä mahalla.  Poikaa nolotti.  Hän kyllä tiesi, että olisi pitänyt ensin nätisti kysyä.  Asiaan palattaisiin varmaan myöhemmin.  Ehkei kuitenkaan selkäsaunan merkeissä.  Emäntä, siis se täti ja Sippolan äitin sisko tai jotain, toi lasin kylmää maitoa ja käski kastaa vehnästä.  Poikahan kastoi toisenkin siivun oikein luvan perästä.
Äiti ja Toini joivat kaksi kahvikupillista ja estelivät kolmannen kääntäen kuppinsa ylösalaisin.  Halttunen suostui vielä kolmanteen, mutta käski sen vain puolilleen.  Sitten hän kaivoi povitaskustaan hartaan näköisenä litteän pullon, kiersi korkin auki niin että narahti ja täytti vajaan kupin täyteen.  Kylmille alkukesän aamuille, Halttunen toivotti nostaen kupin korkealle ja  tyhjensi kupin sisällön yhdellä kulauksella.  Hän ähkäisi, irvisti, pyyhkäisi kämmenselällä suutaan ja kiittäen emäntää pomppasi pystyyn sanoen auton lähtevän nyt eikä viidestoista päivä ja naisten olisi syytä panna äkkiä lapikasta toisen eteen, ettei tulisi töistä myöhästymisestä potkuja heti ensimmäisenä ja viimeisenä työpäivänä.

jatkuu...