on tyyntynyt.  Ja tuulikin on tyyntynyt.
Se oli ainoa runo, jota isälläni oli tapana lausua - hyvällä tuulella ollessaan.  Jos se olisi ollut ryyppymiehiä, niin olisi varmaan lausunut toisenkin runon, ehkä jopa hieman pitemmän.  Oli sillä myös sanontatapoja, kuten "isäs paininpuu", jota tarjosi milloin mihinkin väliin.  Ilmeisesti miettiessään jonkin pienen ongelman ratkaisumallia.  Ehkä se "paininpuu" oli se ongelman pirunnyrkki, joka piti avata.  Isäni isä oli myös taiteellinen, kuului ruumiin ja hengen kulttuuria viljelevään voimistelu- ja urheiluseura Köntykseen.  Pappa oli jopa esiintynyt näytelmässsä.  Vielä vanhana hän esitti meille pojanpojille runoa "Matalat ja korkeet" korostaen elehtemisen merkitystä, oikein kädellä näytti sen matalan ja vielä sen korkeen.  Kauheaa hosumista, sanoisin. Opetti pappa meille seksiasioitakin: "Rakkaus se semmonen taat, että kun siihen kuoloo, jää silimät aak."
Muuten kaikkinainen taidepainotteinen harrastaminen (ja urheilu) oli isän mielestä turhaa vouhotusta.  Kun joku televisiossa juoksi, hyppäsi tai heitti hiki päässä, niin isä jäi laskemaan sitä mottimäärää, jonka kyseisen suorituksen energiamäärällä saisi hakattua.  Isän mielestä kaikenlainen viulun, kitaran tai sellon soitto oli vain peitetarinaa ylettömälle ryyppäämiselle.  Äidin suvusta löytyi runsaasti eläviä esimerkkejä, melkein kaikki jo kuolleita.

Isä sentään elää kituuttaa vielä - siinä ja siinä.  Joten ei tämä mikään muistopuhe ollut.  Isä sanoisi, jos tämän lukisi, että tuolla hukatulla energialla olisin yhden kurjan hellaklapin saanut aikaan.
Isäs paininpuu!