Hiljainen on kylätie, varsinkin näin yöllä.  Mutta pimeys pitää sisällään vilkasta elämää.  Ihankuin Borneon viidakossa.
Annas olla, sanotaan juttua aloitetaessa ja huomiota vaadittaessa.  Vaimo meni petille jo aikaa sitten ja piti minunkin mennä, mutta jäinkin köpelehtimään.  Teeveestä yritin katsoa yhtä ensihoitajajuttua ja konekin hurruutteli avonaisena tai puolinukuksissa.  Eikä oikein nukuttanut.  En ole koskaan unettomuudesta kärsinyt.  Jos en armeijassa muuta oppinut, niin ainakin nukahtamaan tarvittaessa alle minuutissa.  Se jos mikä vaatii hermoja ja keskittymiskykyjä.  Tai sitten diagnoosi on uniapnea.  Se on kuitenkin tahdonalainen juttu.  Se taas ei ole tahdonalaista, että kirjoitan ihan muuta kuin aikomus oli.

Niin, vaimo meni petille ja hiljeni heti väsymykseensä, kissa oli iltalenkillään maattuaan koko päivän omassa nahkatuolissaan, minä kurkin nettiin, heitin kommentin arvaamattomalle Isolle Pahalle, vaihdoin tervehdykset ihanan Marian kanssa (Maria, Maria, I just met a girl named Maria, and suddenly I found how wonderful a name can be ((West Side Story)).

Ennen jo houkuttelevaa petijuttua piti kurkistella kissaa, josko se haluaisi sisälle.  Kurkistin ulko-ovesta vislaten vienosti (kulkuri ei ole mikään kiskiskissa, vaan tottelee koiran tavoin vihellystä, mikä hänelle ansioksi laskettakoon).  Sytytin ulkovalon.  Yksi siili raksutteli kissanruokaa vasemmalla penkin alla, vähän kauempana toinen pienokaissiili söi innokkaasti samaa sapuskaa kissan ruokakupista lihottaakseen itseään kylmän talven varalle.  Hiljaisessa yössä niiden rouskinta kuulosti kivenmurskaamon ääneltä.

Äkkiä pihavalon takalaidalle liikahti tumma hahmo ja pysähtyi siihen.  Se jäi selvästi tarkkailemaan minua.
Karhu?  Susi?  Kettu?  No ei, oikeasti luulin sitä ensin jänikseksi (muistatko hellyttävän runon Leijonaksi minäkin sitä ensin luulin). Hoikka se oli, pitkät sääret, mutta ilman piippakorvia.  Ei se ollut seireeni, vaan nuori kissa, joka viestitti asennollaan kurnivaa nälkää.  Olen oppinut aikalailla kissojen elekieltä, niinkuin aikanaan koirienkin juttuja.  Hevosten korvien ja hännän asennosta tiedän vasta sen jälkeen, kun se on jo kaviollaan hivauttanut

Kun viera tulee pihaan, niin tietysti pitää mennä tervehtimään.  Ei nyt ihan kättäpäivää sanottu, mutta ei se pelännytkään, kun sitä varovasti silitin ja mukavia juttelin.  Ohjasin sen raksukupille, josta siili oli huomaavaisesti väistynyt.  Nuori kissa - musta, valkovarpainen kapoliini- ryhtyi ahnaasti, joskin tottumattomasti pureksimaan kissanraksuja.  Hain sille sheba-purkin lisäravinteeksi, josta se kovin innostui, kun olin sitä ruokaa vähän palastellut.  Kovin se oli nälissään.  Mistä se oli tullut ja mihin menossa, se on arvoitus.  Tuli mieleen meidän Kulkurimme, joka myös tuli aikoinaan meille syksyn kylmetessä anomaan turvapaikkaa, joka sille oitis myönnettiin ilman ulkomaalaisviraston murha-asenteita.

Syötyään kyllikseen tämä nuori kissa suoritti iloissaan muutaman akrobatiahyppelyn ja häipyi yöhön.  Saattaa tulla huomenna uudelleen, jos on koditon.  Hyväksyisikö Kulkuri sen? 

Kohta aamu koittaa.  Pakko painua pehkuihin, kunhan ensin vilkaisen ulos, jos siellä kissa tai kaksi...