Tuuli ravistelee puita, puut ravistavat keltaisia lehtiä maahan kahiseviksi kasoiksi, viima kylmettää sormet, kissa hyppää viereen penkille, vaatii ruokaa, syö ja asettuu sitten peseskelemään itseään ja imemään turkkiinsa syksyn kolean auringon valonsäteitä.

Sytytän tupakan.  Ulkona se maistuu paremmalta.  Kun sää vielä kylmenee, se auttanee vähentämään tätä pahetta entisestään.  Mitähän keksisi tilalle?  Luetaanko bloggaus paheksi.  Ehkä se on enempi hyve, kun koneella istuessa ei tule juurikaan poltettua.  Etteivät blogiystävät savustu.  Millaista olisi istua kapakasta?  En ole uuden lain aikana käynytkään.  Viihtyisinkö, vai ramppaisinko ulkona joka tuopin jälkeen?  Luultavasti lähtisin kotiin jo ensimmäisen jälkeen omaan pihaan tupakoimaan. Niinpä yhden kaljan takia ei kannata vaivautua,  Voihan sen juoda kotonakin ja keskustella henkevästi vaimon ja kissan kanssa.  Tosin vuosikymmenten jälkeen kotoinen keskustelu käydään hyvin pitkälle siihen tapaan, että toinen vastaa, ennenkuin toinen kysyy.  Aiheet ovat yllätyksettömiä, arkisia.  Joskus innostun esitelmöimään, toinen kuuntelee, mietti ja sitoo sen sitten johonkin omakohtaiseen kokemukseen.  Molempien jutut ovat tuhanteen kertaan kuultuja, siksi kirjoitan niitä muille.  Yrittäen jättää itsestäni jäljen.  Sen lisäksi, että pihassa kököttää muutama patsas.  Eivätkä nekään mitään kolosseja.  Pieniä naisia, betonia. Yksi iso ukon pää ja yksi lasikuituinen yksi yhteen istuva nainen.  Muutama torso.  Vähän torsoksi on elämäkin jäänyt, jos siitä oikeasti tiliä tekisi.  Mutta ei tehdä, tehty mikä tehty ja myöhäistä on enää mitään tehdä.
Otetaan vain iisisti ja nautitaan syksyn auringosta, sateesta, tuulesta, lehtien rapinoista ja odotetaan talven tuiskua, pakkasta ja sitä lämmintä hiljaisuutta ja tunnelmaa kotona.

Hiljaa porskutellen ja köpötellen, nautitaan syksystä.