Leijumme välitilassa.  Sikäli mikäli kaiken sen kinkun ahmimisen jälkeen se on käytännössä mahdollista.  Mutta henki on materiaa vahvempi - varsinkin, kun kinkun jätteistä ei ole vielä tehty biokaasuksi mahan sisällön tekevää hernekeittoa. Välitila syntyy, kun joulu on ohi ja uusi vuosi muutaman päivän päässä.  Kun ei oikein tiedä että muistelisiko juuri mennyttä vai pelkäisikö tulevaa.  Tässä iässä luulisi, että tuleva on painajaisena pääkopassa:  elänkö koko vuoden vai onko viikatemies toivottamassa pahaa uutta vuotta. Voi siellä uuden vuoden portilla olla myös ne neljäkymmentä neitsytenkeliä lentää viipottelemassa ja hymyilemässä mansikkasuillaan sinut tervetulleeksi taivaan iloihin. Kumpaakohan pelkäisin enemmän?  Neljäkymmentä!  Siitä urakasta en olisi selvinnyt edes parhaimpina vuosinani, saati sitten nyt.  Tietysti edellytyksenä olisi koko enkelijoukon onnellistaminen ja kalibrointi, tai muuten lähtisin
 maitojunalla helvettiin. Viikatemiehen kanssa taas lähdettäisiin parille kaljalle tavallisten jätkien tyyliin, viikate jäisi siististi narikkaan ja istuttaisiin iltaa ihan tavallisesti: puhuttaisiin naisista, vähän leuhkittaisiinkin nuoruuden valloituksilla. Antaisin tietysti v-miehen olla parempi. Väännettäisiin kättä, antaisin siinäkin periksi. Ei kuitenkaan liian helposti, sillä v-mies ei ole ihan tyhmä, vähän vain yksinkertainen. On sentään joukkotuhoaseet keksitty aikaa sitten. V-mies tosin väittää olevansa konservatiivi ja perinteitä ja yksilöä kunnioittava ja väittää, että kerkiää sitä niinkin, kun liukkaasti liikkuu. Tosin tällä kertaa olut liikkuu vilkkaasti ja V-mies sammuu vessaan.

Minä sen sijaan hipsin kotiin.