Havahduin paristi viime yönä katon rummutukseen.  Ei siellä orava juossut itsensä kanssa kilpaa eikä harakka tanssinut polskaa.  Ovat ne sentään sen verran fiksuja olentoja, että antavat nukkuvien nukkua ja taitavat nukkua itsekin.  Eivät myöskään nokkaansa avaa ennen auringon nousua, kuten muutamat tsirpattajat, jotka joskus tulevat makuuhuoneen ikkunan taakse, siihen lähimmälle oksalle, huutamaan lisää siemeniä lintulaudalle tai muuten jumalauta täältä pesee!  Ja tämän tekevät hävyttömästi kunnon sordiino äänessään, kun aamukaste on vasta nousemassa nurmen pintaan.

Ei, tällä kertaa heräsin ankaraan kaatosateeseen.  Siihen paikkaan olisin lakoontunut, ellen olisi ollut valmiiksi pitkälläni.  Rummutti kuin muinoin Gene Krupa vai miten se kirjoitetaan ja toivottavasti se oli rumpali eikä mikään torvensoittaja.  Kun nimi tuli mieleen kuin ilmakupla suolammen pohjamudasta. 

Tuon uuden leluni, Spotifyn, kiihottamana kuvittelen jo olevani vanhan musiikin asiantuntija.  Korvista ovat jo karvat laonneet kuunneltuani tauotonta 50- ja 60-lukujen toivelevyjäni, joita ei silloin ennen ollut edes mahdollisuutta kuunnella.  Radiosta tuli vain kansaa sivistävää, vakavaa sinfoniaa.  Jo joku Offenbach oli lähes roskatason kimaramusiikkia, jollaista lähetettiin vain Lauantain toivottujen viimeisen vartin aikana.

Velipojan kanssa yhteisessä huoneessa oli alkeellinen levysoitin, johon vähillä taskurahoillani sain joskus ostettua jonkun Negro Spiritualin tai Straussin sävellyksen.  Jotain Vieno Kekkosta tai Brita Koivusta ei kannattanut hankkia, sillä ei niitä jaksanut jatkuvasti tahkota.  Elviksen aika ei vielä ollut eikä juuri minkään nuorisomusiikin.  Joku Paul Anka tai Robertino Loreti ennakoi tulevia, mutta tosiasiassa Dallapetä ja Jori Malmstenia yhä tarjottiin nuorillekin kevyen musiikin helminä.

Me jatkosodan aikana syntyneet - suuren ikäluokan edeltäjinä -  edustimme monessa asiassa väliinputoajien ikäluokkaa.  En nyt ryhdy kuitenkaan valittamaan, koska se ei myöskään kuulu tapoihimme. 

Kärsimme hiljaa nahoissamme, vaikka pintahalkeamia ei juuri olekaan.  Sisäiset vammat taas ovat ihan omia asioitamme, joita emme julki huutele.  Ainakaan suureen ääneen.  MItä nyt toisesta suupielestä jupisemme.

Ne riimini rupiset!