Ei, en ole tullut työhulluksi.  Piti käydä entisellä ansaintapaikalla ihan asian perästä.  Jouluna taitaa tulla kolme vuotta siitä, kun poika kotionsa lähti.  Toista vuotta siitäkin, kun siellä viimeksi kävin.  Vaikka matkaa on alle puoli kilometriä, niin on se sen verran normaaleista reittivalinnoista sen verran syrjässä, ettei vaan tule vasiten lähdettyä.  Kylällä kyllä toisiimme törmäillään, me alte kameraden, mutta toisten työrauhan häiritsemiseen tarvitaan käsittääkseni edes tikusta asiaa - tässä tapauksessa kivenpalasta.
Tilasin nimittäin edesmenneelle tädilleni pienen ja nätin muistomerkin.  Pienikin kivi voi painaa raskaana omaatuntoa,  niin kuin mikä tahansa tekemätön työ.  Serkkukin kerkesi jo maireana kysellä, että mahtaako se kivi milloinka tulla, kun puinen hautaristi jo uurnahaudalla lahoaa.  Ihmettelin minäkin kauhistellen teholannoitteella kasvatetun suomalaisen puun kestämättömyyttä ja sen herkkyyttä pehmetä tämän arktisen maan häjyssä säässä ja lupasin kiireen vilkaan hoitaa asian kuntoon, varsinkin kun olin vähän perinyt varojakin.  Kyllä  hävettää, kun joku pääsee hätyyttämään. Käy luontaisen leuhkuuden päälle!
Toisaalta, ikuisuusasioissa ei pidä liikaa hosua.  Teki mieli sanoa serkulle, ettei tätikään tykännyt liiasta hosumisesta.  Kerran täti lahjoitti vaimolle taulun kehyksiin laitetun, käsin kirjoittamansa runon ja elämän- ohjeen.
Seuraavanlaisen:

TOPPUUTA  JOSKUS !

Elä kiireellä ihtees immeinen pilloo.
Hermos jo männöö, onko siitä illoo.
Elä pikajunan vauhtia hyssytä aina.
Vuan päivällä joskus piäs´ pehkuhun paena.
Toppuuta joskus tuo tulinen tahti,
kokkeile mitt´ on ruokalevon mahti,
kohta jo huomoot, kuinka on sommoo,
katkaista virtoo ja antaa hermoille lommoo.

Tuon se täti vaimolle antoi, jotta olisi ollut kiireellä jotain rajaa.  Ripustin taulun keittiön seinälle, mutta auttoikos se!  Vasta sitten hellitti vaimon vauhti, kun sairaus pakotti.
Täti eli melkein 92 vuotiaaksi.  Muutamat viimeiset vuodet tosin menivät ajatusten osalta enempi muissa maailmoissa, mutta onnellisissa sellaisissa.  Muisti silti kertoa juttuja muurarin repsikkana olosta ja Schaumannin vaneritehtaan ajoista.  Hauiksetkin olivat vielä vanhana kuin painonostajalla, vaikka oli muuten pienikokoinen.  Kova ja kiva täti, terveisiä vain sinne taivaan rakennuksille, kivi menee sitten  Seppälään, semmoinen pieni, sivut hiottu ja kaaripäällinen.  Varmasti tykkäät, uskon sinun toteavan, että nättihän se on kuin sika pienenä.  Ja sitten taas nauraa kiherretään!