Kirjoitan tietysti Kulkurista, en itsestäni.  Joten voitte jatkaa lukemista, ei haise yhtään.

Illan suussa Kulkuri nousi nahkatuolistaan, peseskeli turkkiaan huolellisesti ja tuli sitten kynsimään tietokonetuolini reunaa.  Pelkään aina, että se sekaantuu kankkuuni, mutta pelko on ollut aina turha.  Ei niin, ettenkö luottaisi kissaamme, mutta voihan silti sattua virhearviointeja.

En joutanut juuri sillä hetkellä, joten vinkkasin vaimolle, että päästä tuo ulos, kun minulla on se päivän ainoa ajatus kesken ja se pienikin kupla hukkuu, jos tästä kesken kaiken...

Vaimo kutsui kissaa lähtien ovelle päin.  Kissa nyykähti persuuksilleen ja vilkaisi närkästyneen näköisenä minuun tassutellen sitten keittiön puolelle ruokakupilleen, söi ja suostui vasta sitten vaimon oven avaukseen.

Minullekin - hidasälyisenä - selvisi siinä vaiheessa se, että kissa halusi nimenomaan minut saattajaksi, koska minä tarjoan sille sapuskaa ulkopenkille, jota vaimo ei koskaan tee.

Kissa oli aikansa ulkona, oli kotiutuessaan kovin nälkäinen, söi raksuja sekä ylimääräisenä tarjoamaani Latzin härkä-kanasekoitusta, ravisteli etutassujaan ja mulkaisi pahasti minut ohittaessaan matkalla nahkatuoliinsa.

Ei Kulkuri kuitenkaan sen enempää kaunaa kantanut.  Älykkäänä kissana se tajusi, että isäntä tarvitsee jatkuvaa koulutusta ja aika ajoin ihan perusasioiden kertaamista.

Luulen, että se pitää minua toistaiseksi jokseenkin kehityskelpoisena yksilönä.  Varmaan se suostuu uusimaan palvelussopimuksen ensi vuodeksikin.  Toki tiedän, että joissain teknisissä toimintatavoissa ja kissankielen hienouksien ymmärtämisessä on vielä fiilaamisen varaa. 

Naukumalla asiat selviää!