Ajelin kauppaan tuossa seitsemän maissa.  Autolle mennessä kissa makasi auton perän alla sateelta suojassa.  Kehotin sitä väistymään, ettei alle jäisi, avasin oven ja kävin kurkistamassa uudelleen Ka:n peräpäähän, josta kissa oli jo kerennyt häipymään.  Koputan puuta, mutta kaikilta naapureilta on jäänyt vähintään yksi kissa auton alle viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta Kulkuri vain sinnittelee.  Se on koko ajan luontaisen varovainen autojen suhteen, reviirinsäkin se rajaa isojen teiden sisäpuolelle.  Se on oikeastaan koko ajan varppeillaan ollessaan ulkona.  Vaikka se torkkuisikin, niin se on selvästi oikeasti hereillä, päätellen sen elävistä korvista.

Ajelin siis kauppaan veden loiskuessa taivaalta ja vesilätäköistä.  Musta asfaltti heijasti kaiken valon sekalaisina säteinä sinne sun tänne, jopa niin, että piti pariin kertaan tarkistaa, että omat lähivalot ovat päällä.  Huurteenpoikaset tuulilasissa ja sivuikkunoissa lisäsivät tivolitunnelmaa.  Tuntui koko ajan siltä, että valoa on liikaa, mutta se ei näytä mitään, vaan heijastaa harhaa säteiden kimpoillessa satunnaisesti aivan vääriin kohteisiin.

Vieraassa ympäristössä olisi saattanut hämääntyä suunnista ja oikeasta reitistä.  Onneksi tiesin vanhan ja tutun tien, joten mitään ongelmia ei tullut, vaan näkymät jäsentyivät ilman kaaosta.

Olenkohan jo tullut siihen ikään, jolloin hämäräsokeus alkaa vaivata.  Muistan pelänneeni joskus firman iäkkään edustajan kyydissä, kun hän ajoi vastaavassa kelissä pelkällä moukan tuurilla ja paukapäisyydellä. 

Kuoli lopulta korkeassa iässä luonnollisella tavalla.  Ihan mukava silleen, jos kerran kuolla pitää.

Jutun mukaan Kekkonenkin aloitti testamenttinsä sanoilla:  "Jos kuolen, niin määrään seuraavaa..."