Oikeastaan voisin pitää tuon edellisen kirjoituksen ainakin juhannukseen asti:  siihen vain jatkoksi komeita kommentteja.  Varsinkin, kun Putilui heittelee niitä lahjakkaasti pitkin ja poikin.  Eipä ihme, että iltaseitsemältä on jo aivan puhki.  Noustakseen anivarhain aamulla ja väliin aamuyöstäkin valppaana kuin etulinjan vartiomies kuuntelemaan outoja rasahduksia pimeyden keskeltä.  Eikä ole vilu, vaan lämmin on paita pellavainen...

Kun nyt on alkuun päästy, niin kerrotaan saman tein lisää veljesten nuoruudesta - ilman toisen osapuolen lupaa.  Kosto seuraa varmasti, mutta eipä tunnu paljon missään.  Varsinkin, kun välimatkaa on yli kaksisataa kilometriä, emmekä ole kumpikaan varsinaisia kyläluutia.

Ikäerostamme johtuen - lähes kahdeksan vuotta - meillä ei ollut niitä varsinaisia riitakapuloiden aineksia, kuten lelujen hallinta tai kukkulan valloitus.  Eikä myöskään myöhemmin tyttöasioissa, vaikka saikin saattaa tyttöystävääni meiltä neitosen kotiin minun ollessani armeijassa.  Reitti kulki keskikaupungin läpi, joten Putilui keräsi kaveripiirissään runsaasti irtopisteitä jo nuorella iällä upeasta valinnastaan.  No, myöhemmin osasi kerätä niitä jo ikiomalla charmillaan itsekin melkoiset määrät.

Luonteiltaan olimme/olemme kovin erilaiset.  Putilui oli minun mielestäni ärsyttävä kuin elohopea.  Aina selostamassa ja kyselemässä ja korvani hetuloita hipelöimässä, kun yritin keskittyä johonkin vakavaan, kuten naisen sielunelämän ratkaisemiseen.  Usein vanhemmat sanoivat minusta, että siinä se aleksiskivi taas miettii.  Kun habitus oli kuin siellä Helsingin rautatientorilla olevalla patsaalla.  Paitsi, että itselläni on molemmat jalat yhtä pitkät, myös se toinen,  jalan päällä oleva.

Etenkin se korvien hiplailu oli pikku Putiluin mielipuuhia.  Sitä, kuten piirtämistäkin, se olisi voinut jatkaa tuntikausia.  Lupasin useampaan kertaan, että sitten sen syntymäpäivänä se saa hiplata korviani mielin määrin tai ainakin puoli tuntia.  Minullahan ovat nuo korvien alaosat sellaiset lettumaiset, jotka voivat aiheuttaa ihmisissä primitiivireaktioita.  Tosin en ole tavannut vielä yhtäkään - onneksi.  Ei edes vaimo ole niitä ihmetellyt kovin paljon.  Eivät ainakaan avioliiton esteenä olleet aikoinaan. 

Aina se Putiluin syntymäpäivä tuli järkytyksena, kun aamulla heräsin siihen, että joku roikkui korvassani.  Mutta lupaus, mikä lupaus.  Varttitunnin päästä tuntui korvan lehti kuumentuvan ja paksuuntuvan, joten käänsin kylkeä yrittäen meditoida.  Luulenpa, ettei se niissä olosuhteissa onnistu edes alan gurulta. 

Joten alle puolen tunnin oli mittani täysi ja ryntäsin parvekkeelle ja siitä rautakaiteen yli soralle.  Onneksi asuimme alimmassa kerroksessa, mutta naapurit saivat aiheen huomautella että on taas tainnut olla pikkuveljen synttärit.  Kertoilivat sitten pitkään ja hartaasti omista vaikeista traumoistaan, jollaisen arvelivat minullekin ennen pitkää muodostuvan.

Miten oikeassa he olivatkaan!

Avaudun tässä nyt ensimmäistä kertaa, joten luulisin elämäni muidenkin solmujen pikkuhiljaa avautuvan.

Tai sitten ei, sillä on yksi toinenkin juttu.