Väistämättä oloni on hieman surullinen.  Suunnittelin jo pitkin päivää keskustelun aiheita herra Kärpäsen kanssa.  Olisimme pohjustaneet yötä parilla raidilla keskustelun pohjustukseksi ja edenneet pikkuhiljaa luottamukselliseen mielipiteiden vaihtoon, jossa olisin voinut syventyä entistä tarkemmin kärpästen suvun elämisen ehtoihin ja pitkään historiaan.  Niin helposti turvaudumme sumutteisiin tai lätkiin ajattelematta sen enempää heidän mahdollisia toiveitaan ja oikeuksiaan.

Eipä surise tänä yönä, ei!  Korvat suorastaan soivat tyhjyyttään.  Ehkä suihkautin yliannoksen raidia tai sitten se oli tullut ikänsä puolesta tiensä päähän.  Oli se sinänsä suuri ja muodoltaan alkoi olla härkämäinen.  Sain kuitenkin jonkinlaisen kontaktin sen (tekisi mieli suorastaan hänettää) herkkään puoleen.  Tiedän sen halunneen kysyä jotain tärkeää, mutta sitä kysymystä en nyt sitten koskaan kuullut.  Uskon, että olisin osannut vastata.  Ainakin niihin kysymyksiin elämän tarkoituksesta ja Jumalan olemassaolosta ja muistakin perusjutuista.

Ei edes omaisia tainnut jäädä surisemaan, kun on niin haudan hiljaista.  Ehkä huomenna uskallan katsoa ikkunalaudalle, josko...

Mutta vasta huomenna, päivänvalossa.  Jos sellainen tulee.

Täytyy kumminkin laittaa rikkaimuri lataukseen.  Isoa en viitsi hakea perähuoneen nurkasta.  Olihan se sentään vain kärpänen.