kun taas muutettiin.  Enkä edes ihmetellyt, mitä lie äiti sanonut.  En ainakaan mitään torailua huomannut.  Nuorta metsäteknikkoa vaan siirreltiin paikasta toiseen.  Ylennyksiä ne taisivat olla, kun isä sai piirityönjohtajan paikan Korpilahdelta.  Päästiin asumaankin semmoiseen taloon, jossa oli keittiö ja olohuone sekä yläkerrassa makuuhuone.  Toisessa päässä taloa oli samanmoinen - tai pikkuisen pienempi asunto.  Sen eteisen kautta pääsi isän konttoriin - pieneen kopperoon, jossa yhtiön ukot istuivat pitkät illat.  Liekö olleet asian perästä tai ilman, mutta se tupakan savun määrä oli melkoinen.  Isä itse ei tupakoinut, mutta äiti valitti sen savun tunkeutuvan keittiöön asti.  Isä lohdutti, että tukkikämpillä se savu on vieläkin sakeampaa ja lisäsi itse tottuneensa siihen.  Mitä nyt silmät välillä vuotivat.

Parasta kumminkin oli, että olimme keskellä kirkonkylää, koulu oli lähellä, kauppa oli lähellä ja joki ja järvi ulottui pihaan saakka.  Heti ensimmäisenä kesänä minusta tuli vesipeto, tosin laiha ja helposti paleleva.  Se illan suussa villapeiton alla vapiseva sininahkainen ameeba olin minä.  Mutta aamulla taas piti mahdollisimman äkkiä päästä rantaan polskuttelemaan tai viereiseen laivarantaan sukeltelemaan.  Läheinen saha ei ollut vielä kovin pahasti saastuttanut vesiä, joten sukeltaessa näki hyvin salaperäisen, vedenalaisen maailman.  Varmaan viihdyinkin enemmän pinnan alla kuin sen päällä.  Ja sitten taas paleltiin pari tuntia.

Tuntui todella siltä, että aina paistoi aurinko.  Jälkeen päin olen lukenut, että olympiavuosi -52 oli hyvin kylmä ja sateinen.  Sitähän minä en usko, sillä ensinhän tulee valhe, sitten emävalhe, sen jälkeen tilasto.  Laitetaan vielä jonon jatkoksi tämä muistelu.  Ihmisen muisti kun on myös hyvin häilyväinen ja pyrkii parantelemaan ja kaunistelemaan omaa kuvaa, kuten niin monet elämänkerrat ovat laittamattomasti todistaneet.

Siis kesä -52 oli tavattoman lämmin ja sateeton.  Viltin alla hytiseminenkin oli vain illan suun viileyttä. 

Laivalaiturille vievän tientapaisen toisella puolella oli kookas, hirsinen seurantalo, jossa näytettiin elokuvia.  Talon päädyssä, jyrkkien portaiden takana, asui vahtimestari perheineen.  Talo oli iso, mutta asunto pieni: keittiöntapainen ja pieni kamari.  Perheen isompi tyttö oli melkein aikuinen, eikä ollut pojanrääpälettä ikinä näkevinäänkään.  Olisi varmaan yli kävellyt, ellen olisi osannut väistää.  Mutta toinen sisko, Pirki, oli tosi kiva.  Sekin oli laiha, kova juoksemaan, kiipeilemään, hyppimään ja tietysti uimaan.  Ja teikassa se oli taitava, vaikka voitinkin siltä aina sen isältään kinuamansa kolikot.  Näin pystyin ostamaan kerran viikossa Avun tai Tex Willerin tai Pecos Billin.  Tosin osa rahoituksesta tuli pienistä passingeista, kuten kasvimaan kastelusta (siis kuiva kesä sittenkin) tai rantasaunen lämmityksestä.  Pirkistä tulikin melkein paras kaverini, vaikka olikin tyttö.  Orastavat sukupuolien väliset ristiriitaisuudet tulivat kuvaan vasta usean vuoden kuluttua.  Oli niitä oikeitakin kavereita: Mauri, Markku, Jaska, partiokaverit ja koulusta vielä lisäjoukkoa.

Aika pian taas sopeuduin vallitseviin olosuhteisiin.  Mikä oli sopetuessakaan, ulkoiset asiat olivat kohdillaan, sisäisetkin varmaan.  Poika eli elämäänsä.