Poika sanoi sanoja, ihan tavallisia sanoja mutta samalla vedestä ja jostain muusta painavia.  Kuin kivestä veistettyjä.  Kirjain kirjaimelta ne tuntuivat kilahtelevan parketille helähdellen rikki kuin vastajäätynyt merivesi. 

En arvannut kysyä niitä tavallisia kysymyksiä, mitä tuon ikäisiltä on tapana kysyä: pärjäätkö hetken aikaa, onko jano tai nälkä tai edes mikä on nimesi.  Tai ikäsi näyttäen samalla kolmea tai neljää sormea.  En halunnut tietää vastauksia, sillä kaikki oli muutenkin itsestään selvää.

Piti mennä etsimään se hemmetin lelulaiva rannalta.  Isä-sanasta en tiennyt, että luuliko tuo kummajainen minua isäkseen vai pitikö minun etsiä sen omainen esille jostain rantapyyhkeen alta.  Mieluummin sitten äiti, jos sikseen tulee.  Luulee sitten rantavalvojakin tavalliseksi kieroutuneeksi, sekopäiseksi häntäheikiksi.

Tönäisin oven vähän liiankin lujaa kiinni.  Talonmiehen rouva seisoi juuri sopivasti parin metrin päässä naapurin ovella juoruamassa.  Juttelu katkesi juuri sillä leikkaustyylillä, kuin se käy asianomaisen tullessa yllättäen paikalle.  Yllätysten mies minä, kun tulin ulos omasta ovestani.

-  Se on sitten herra Orsmaan filtti putsattu ja pesty ja lattia pesty.  Vielä pitää tehä vahaus, kun hiekka söi entisen.  Että hirvee työ on ollut niin että...

-  Rouva talonmies vaan sanoo, että paljonko olen velkaa, mutta laskee ihan rauhassa vaan, ettei hiekan jyvästäkään unohdu summasta mutta nyt olis vähän kiiru, älkääkä suotta keskeyttäkö antoisaa keskusteluanne  naapurin mmm:n kanssa.

Kiiruhdin portaisiin vauhdilla, joka taisi lennättää pari raatokärpästä rouva talonmiehen avonaiseen suuhun.  Onneksi itse talonmies kuului laulavan jossain vinttitasanteella.  Lienee ollut viemässä huopaa kuivumaan.

En arvannut lähteä autolla, en ollut hermojeni puolesta siinä kunnossa.  En alkuunkaan, sillä kävelykin alkoi sujua vasta sitten, kun olin vahvistanut itseäni isolla vaahtoavalla lähikuppilassa.  En sentään ilennyt litkiä yliläikkynyttä osaa tiskiltä vaan tilasin toisen, josta sain juotua kaiken.  Joten kaiken kaikkiaan meni ihan hyvin huolimatta uhkaavasta elinkautistuomiosta.  Tosin päivä oli vasta puolessa, joten kaikkea saattaisi vielä sattua. 

Hyvää päivän jatkoa vain minulle, sanoin baarimikolle lähtiessäni ja suuntasin uimarannalle, jonne piti kävellä ensin mäkeen ja sitten alas mäen toista puolta järven avautuessa honkien välistä niin mukavan sinisenä ja uimaan houkuttavana.

Paitsi tänään.  Taivas kiidätti repaleisia pilviään vaarallisen matalalla - ainakin hiekkaisen harjun laella.  En ole pitkä mies enkä kovin uhkarohkeakaan.  Niinpä etenin pienessä etukumarassa.  Kuin helikopterin leikkaavat lavat olisivat tsutsuttaneet pääni yläpuolella.

Pojan silmät välähtivät mielikuviini.  Ihan tavalliset siniset, eivät mitkään viirut eivätkä lautaset, eivät ne tuijottaneet kummasti eivätkä katsoneet edes kieroon.  Ne vaan katsoivat niitä omasta suustaan tipahtelevia kivikirjaimia, iirikset hieman supistuen ja laajentuen.  Ikäänkuin säestäen muutamien harvojen sanojensa painavuutta.

Miltähän tuntuisi, jos poika laukoisi pitkiä lauseita.  Varmaan maa järähtelisi ja viereisen hautausmaan patsaat kaatuilisivat ja halkeilesivat.  Ja kaikki osoittelisivat sormellaan minua:  tuon poika se oli eikä se ollut edes sen poika vaan väkisin viety ja ties mitä.

Istuin kävelytien varteen märälle ja kylmälle kivelle.  Takapuoli tuntui kastuvan, mutta mitä väliä!

Se hemmetin laiva oli pakko löytää.  Muuten...

Niin, mitä muuten?  Siinäpä se, en tiennyt.