soivat balalaikat.  Ei nyt sentään Venäjällä olla.  Maniskat soisivat, jos sellainen olisi ja osaisin soittaa.  Mummolassa sellainen roikkui tuvan seinällä.  Minua viehätti sen pullopohja, minusta se oli yhtäaikaa nätti ja ruma, jotenkin liikaa turvonnut, mutta silti kauniin kiiltävä.  Samanlainen kuin viimeisillään raskaana olevan naisen vatsa.  En muista, olisiko sitä maniskaa kukaan siellä soittanut, yksi äidin veljistä soitti viulua oikein hienosti, ei ollut mikään pelimanni vaan oikein nuoteista hienoja konserttoja soittava, muutkin veljekset olivat musikaalisia, kitaraa rimputtivat, rumpuja romputtivat ja muutenkin viettivät usein sellaista taiteilijaelämää.
On itsellänikin kitara, mutta en osaa kunnolla soittaa, enkä kunnolla osaa sitä taiteilijaelämääkään.  Velipoika on osannut kumpaakin enemmän, mutta on nyt joutunut luopumaan molemmista, kun sormet eivät kestä kitarointia eikä maksa juomista.  Soitti se pari päivää sitten kertoakseen, että piti luopua toiseksi viimeisestäkin paheestaan (tupakoinnista) keuhkojen tilan vuoksi - tai oikeastaan tilattomuuden.  Sanoi sen viimeisenkin paheen olevan vähenemään päin.  Ihmeteltiinkin sitten, että onko enää elämällä  hauskaa tarjottavana.  Ei kumpikaan keksinyt oikein mitään, vietettiin sen vuoksi pieni hiljainen hetki puhelimien ääressä:  kunhan tässä loput ajat jollotellaan.  Jos kovin vakavaksi vetää, niin sitten pitää nauraa pitkään ja makeasti - ihan huvikseen.  Itse voin sentään soittaa kitaraani, kun sormet vielä taipuvat.  Minun antini ei kyllä muita naurata.  Enpä siis muiden kuullen soitakaan, paitsi vaimon, joka tykkää rimputuksestani koska ei soiton päälle paljon ymmärrä.  Onneksi minulle.
Tänään on kumminkin soitot soitettu, ei naapureiden takia kun ne on kuulomatkan ulkopuolella, vaan siksi että unta pitää kehitellä kun pimeäksi on ulkonakin mennyt.