Voi herranjestas sentään, jouluista kalenterinluukkua pitäisi kaatosateessa avata.  Osaanhan minä eläytyä, koska en  muutamista näytelmärooleistani ihan murska-arvosteluja saanut, mutta tämä  on sentään liikaa.  Kissakin lähti muka iltalenkille, mutta painui vesisateen tieltä heti ulkovarastoon nyhväillen siellä pari tuntia.  Luikahti sitten sisälle nälissään ja kuivana.

Jäi itepäisyyskäpälöintikin katsomatta, kun CANAL  First´llä tuli samaan aikaan kaksi kotimaista:  Aki Kaurismäen "Laitakaupungin valot" ja heti perään Aleksi Mäkelän "Matti".  Jaksoin katsoa molemmat väsähtämättä.  Hyvin tehtyä draamaa. Lyötyä (Nykänen) ei pahasti lyöty, vaan jopa ymmärrettiin ihmistä, joka ei ole sitten varhaislapsuuden elänyt tavallista arkielämää.  Käurismäki toisti samaa vanhaa kaavaa.  Ihan sympaattista kerrontaa syrjäytyneistä ressukoista 60-luvun lavasteissa, baareissa ja yhteiskunnan puristuksessa.  Sama kuvio on ehkä toistunut jo liian monissa  Akin filmeissä, vaikka pääosien esittäjät olivatkin vaihtuneet.  Tai jospa juuri siksi ei tarina oikein ottanut tulta, ainoastaan kyti.

Niin, se kalenteri.  Kai se on avattava, vaikka uhkailinkin peruuttavani koko jutun.  Mutta katsotaan nyt sitten vielä kerran.  Nokialaiset jalkoihin, syydvesti niskaan ja trooppiseen (ei ollenkaan sukua filantrooppiselle) vaakasuoraan vesisuihkuun!

On märkää ja pimeää, yhtä pimeä on muuri, johon törmään. Käsikopelolla etenen vasemmalle laskien luukkuja.  Pienen aukon jälkeen on se jälkipolville jätetty umpeenmuurattu ja seuraava onkin sitten se vuorossa oleva, joka tömähtää kumeasti käteni osuessa siihen.  Onneksi lukkona on yksinkertainen vipusysteemi, joka aukeaa melkein vahingossa.  Nyt ei kyllä kärvivällisyys riittäisikään minkäälaiseen rassaamiseen.  Luukun kirahtaessa auki pimeys syvenee entisestään.  Ei kai se ole mahdollista, ellei tiheä sadepisaristo muutu valkoiseksi tai näköni heikkene äkisti. 

Hapuilen vasemmalla kädelläni: jokin kolahtaa nurin ja heti toinenkin ja saan käsiini jotain pitkulaista ja liukkaan tuntuista.  Nappaan ne mukaani ja kiiruhdan märästä kuivaan ja valoisaan.  Maa ei ole edes liukas, sillä lumen lisäksi myös jää on sulanut.  Talvi saa aloittaa jälleen alusta.

Sisällä eteisessä valutan vettä lattialle ja katson sirrisilmin saalistani:  kaksi valkoista kynttilää!  Siinä ne nyt sitten ovat, jotka piti polttaa kuudesta kahdeksaan kellonlyömien välissä, niinkuin säällistä olisi ollut.

Laitan kynttilät ikkunalle, vedän säleverhon pois edestä ja kohta kaksi joulukynttilää valaisee myöhässä olevia valojaan ulos maailmaan julistaen 91. itsenäisyysvuoden alkamista.