Mää olin kauhian hämmästyny tänä aamua, kuin körmyniska ahvena.  Maailmanhan piti eilisen jälkeen muuttua tykkänään paljon paremmaksi paikaksi elää.  Kun se dabljuu meni omaan kotiinsa hölmöilemään ja tilalle tuli Fantomin, Teräsmiehen, Hämähäkkimiehen  ja nollanollaseitsemän yhdistelmä.

Mutta ei sitten yhtikäs mitään:  heräsin samoissa virttyneissä lakanoissa, väsytti edelleen ilman vähintäkään tarmokkuuden siementä, vessan peilistä tuijotti julman näköinen naama.  Eikä se siitä silinnyt, vaikka kuinka pesin.

Lumityöt odottivat tekijäänsä, kissa oli yöllä oksunut vaaleat matot lunastuskuntoon, yksi varpunen noukki syöttöpaikan alta siemeniä lentokyvyttömänä.  Osasin vain heittää sille lisää syötävää ja toivoa, ettei kissa siitä liikaa kiinnostuisi.

Aura-autokaan ei ollut tietä putsannut, putsasin sentään oman pihan.  Kissa tuli työnjohtajaksi etsien samalla heinänkorsia pureskeltavaksi.  Mahanpuruja, otaksuisin.  Kohta se jo komensi minua sisään.  Juttelin hetken ohikulkevan sauvakävelijän kanssa.  Hän valitti, ettei kylälläkään oltu teitä aurattu kuin paikoin.

Sisällä kissa vaati laiskasti huomiota.  Jäi sitten mietiskelemään kirjahyllyn alatasolle, kunnes tuli taas tk-tuoliani kynsimään.  Kannoin sen sohvalle puhellen matalan rauhoittavasti samalla silitellen.  Se auttoi - toistaiseksi.

Vaimokin kyseli, että syödäänkös tänäänkin.  En mennyt silittelemään vaan olin hiljaa.  Se auttoi, hän meni makuuhuoneeseen petaamaan ajatellen tietysti, että hänen toimensa saisi minutkin tekemään jotain hyödyllistä.

Mutta minä poika aion odottaa ensin sitä, että Yhdysvaltain uusi presidentti laittaa maailman asiat reilaan.

Sen jälkeen katson, että mitä MINÄ voin asialle tehdä.  Joku roti se niissäkin hommissa pitää olla.