Pirki nojaili joen yli menevän puusillan kaiteeseen syljeskellen alhaalla hitaasti virtaavaan veteen.  Tytöt eivät sylje, pojalla välähti.  Tai topeksi, niinkuin Otto-papalla oli tapana sanoa.  Mutta Pirki olikin poikatyttö.
- Uskallatko kävellä kaiteella, Pirki haastoi.
- Oommä  menny monta kertaa päästä päähän.
- Nyt et kyllä uskalla.
- Niinku kumminkin tönäset.
- Enkä.  Kato!
Pirki hivuttautui kaiteelle, oikaisi itsensä, horjui hetken ja lähti sitten etenemään vasen jalka edellä tunnustellen.  Poika pidätti henkeään.  Mahanpohjasta vihlaisi, kun Pirki horjahti veteen päin.  Paras oli mennä itse perässä; se oli helpompaa  kuin jännittää toisen puolesta.  Vesi peilasi rannan leppiä tummasta pinnastaan.  Virtaus sai aikaan pieniä pyörteitä, vesihämähäkit luistelivat kaloja pakoon, rannan kaislikosta hauki lotkautti itsensä pikkukalan perään.  Poika unohtui seisomaan kaiteelle arvioiden paikkaa, mihin molskahtaisi jos loikkaisi.  Aurinko kuumotti kapeita hartioita.  Mahtaisi Pirki hämmästyä, jos...
- Mää meen vaihtaan uimapuvun!
Poika säikähti mietteistään ja putosi - onneksi sillan puolelle.  Ois se ollu komeeta loikata, poika tuumi, mutta hetken houkutus oli jo ohi.  Pirki oli kadonnut lepikon suojaan ja poika lompsi laivalaiturille, joka oli aikoinaan rakennettu parruista ja jo osittain lahonneista lankuista.  Ei siinä enää mikään laiva käynyt.  Uimapaikkana se oli kuitenkin hyvä, kun siitä pystyi sukeltamaan suoraan syvään veteen eikä tarvinnut kylmässä vedessä arkailla ja kahlailla.  Niin nytkin:  poika otti juoksuvauhdin ja ponnisti pää edellä viileän veden syliin.  Hän antoi vauhdin viedä melkein pohjaan, ennenkuin oikaisi liu´un pohjan suuntaiseksi. Ahvenheinät huojuivat hitaasti ja kutittelivat sääriä pojan pujotellessa niiden läpi.  Muta pöllähti aavemaisesti, kun hän kääntyi kohti pintaa.  Jouhimato kiemurteli pystyasennossa korkkiruuvilla kuin musta karhulangan pätkä.
Poika pärskähti pintaan keuhkot tyhjinä.  Oli taas unohtua se tosiasia, ettei hänellä ollut kiduksia.  Toinen tosiasia oli, ettei veden alla saanut nauraa, vaikka ruohot kuinka kutittivat ja oli muutenkin hauskaa.  Hän nousi laiturin reunalle kyynärvarsiensa varaan, polskutti laiskasti jaloillaan ja katsoi, kun Pirki tuli lepikosta.  Pirki näki pojan, hymyili leveästi, levitti kätensä sivuilleen, pyörähti itsensä ympäri ja lähestyi jotenkin kummasti sipsuttaen.  Oliko se satuttanut jalkansa?

jatkuu...