Pimeyden katkaisee pienempi pimeys, jota myös hämäräksi kutsutaan.  Onhan lumellekin monta määritelmää, varsinkin seuduilla, joissa lumen koostumus määrittelee pitkälle olemisen ehdot.  Etenkin eteläiseen Suomeen tunkeutuvat lumisateet yllättävät kerta toisensa perään autoilijat - ja pelti kolisee kerta toisensa perään.  Ovat autoilijoilta unohtuneet ne Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat, luotetaan niihin rapiseviin nastarenkaisiin, omaan kykenevyyteen eikä tajuta sitä vauhtisokeutta, joka valtaa jokaikisen kuljettajan siinä törmäysturvallisessa ja kalliissa peltilootassa. 
Hyvin muistan ajan vuosikymmenten takaa, jolloin lähdin perjantai-illan suussa ajamaan Vattuniementieltä ajamaan kotikeskisuomea kohti Hesan keskustan iltapäiväruuhkassa tavoitellen Lahden vanhaa tietä. Tunnin matelun jälkeen pääsi oikeasti vauhtiin.  Tietysti oli kiire kotiin, mutta varsinkin talvipyryllä myös nuorella miehellä pelasi sen verran itsesuojeluvaisto, että yritti sovittaa vauhtinsa kelin mukaan.  Mutta annas olla, autoa veti ohi viittäsataa pilvin pimein niin, että alkoi pikku hiljaa ihmettelemään omaa ajokykyään.  Töötöttelivätkin muutamat, kun ilkesin noudattaa noopeusrajoituksia.  Vaikka tyhmänkin olisi pitänyt tajuta, ettei kauheassa myrässä mitään poliisivalvontaa voi olla!  Eivätkä ne ohittelijat hesalaisia olleet, vaan itseni kaltaisia maalaistolloja, joilla oli vaan isompi kiire tekemään vaimoistaan leskejä ja lapsistaan orpoja.
Opin minä kumminkin keskihesassa ajamaan muun liikenteen rytmin mukaan:  valoista nopeasti liikkeelle, kahdeksaakymppiä seuraaviin punaisiin reippaasti jarruttaen valppaana odottaen uutta vihreää.

Liekö se systeemi pahemmin muuttunut, paitsi että pelit kiihtyvät kovemmin ja pysähtyvät pikemmin.  Muuten on aina ahdasta, kun mennään puskuri puskurissa.

Mistähän johtuu, että tykkään nykyisin olla ihan kyydissä vain.  Vaikka silloin tällöin on ihan kiva sompaillakin - mieluiten kyläteillä.