Ulkona sataa. Onneksi se on vettä. Tosin kissa kastuu. Kohta sen varmaan löydän ovisyvennyksestä kissan häkin päältä läpikastuneena naukumaijana. Sitten sitä pitää pyyhkeellä kuivata, heittäytyy olohuoneen matolle kuin Odysseus merimatkoiltaan. Saan hetken olla Penelopena ja kuivata päälaen ja selän. Sitten se menee nahkatuoliinsa siistimään loput ja nukahtaa ketunnahan lämpimään. Ja minä painun vaimon viereen toivoen, ettei kipeä jalkani herättäisi kovin monta kertaa. Onhan se jo paljon parempi. Ehkä maanantaina voin jo kauppaankin häätyä.
Sade ropisee kattoon. Muuten on hiljaista. Oikeastaan ihan mukavaa, viihdyttävää ropinaa. Parempaa kuin melkein mikä tahansa musiikki. Ei tarvitse varsinaisesti edes kuunnella, sivelee melkein uneen. Parempaa unilääkettä ei olekaan. Tosin en ole koskaan tarvinnutkaan pillereitä nukahtaakseni. Jo varusmiesaikanani opin nukahtamaan "tupakanmittaisella" tauollakin, kuten viisiminuuttisia silloin kutsuttiin. En polttanut silloin, joten saatoin sen hetken käyttää paremmin. Jaa niin, kohta on puoli vuotta viimeisestä tupakasta, eikä edes yhtä lankeemusta.

Kävin ulko-ovella. Sieltähän se kissa luikahti sisään märkänä ja naukuvana. Isännän syytä koko sade! Kuivailtiin ja vähän rapsuteltiin, mutta sitten nälkä ajoi raksukupille ja omakieliseen kuivaukseen ja karvojen järjestelyyn - ja sinne nahkatuoliin lämmittelemään loppuyöksi. Aamulla sitten ulosnaukuilut. Onneksi ei kaipaa ulkoiluttajaa.

Kai sitä pitää itsekin... Väsyyhän sitä vanhakin, vaikka onkin perinteinen käkikello, joka kukkuu kaiken yötä. En sentään könnin kello. Joskus hyvin nuorena kuuntelin radiosta kuunnelman nimeltä Könnin kello. Teki jyhkeydellään syvän vaikutuksen: kun se kello kumaji avarassa pohjalaisessa tuvassa ja ihmiset elivät raskassoutuista draamaansa. Ja se kello löi kohtalokkaita lyöntejään!

Vaimo nukkuu, kissa nukkuu, kohta myös Iisi nukkuu sateen ropina tuutulauluun.  Hyvää yötä, maailma. Aamulla heräämme uuteen, sadeveden pesemään maisemaan.