Irene halusi kunnon perusteet sille, miksi miehet lähtevät kotoaan milloin meren taa, milloin mihinkin karkumaille.  Jopa teitkin vaikean kysymyksen vastattavaksi, varsinkin kun tunnen nyt edustavani koko mieskuntaa. Jos vastaan miesten mielestä väärin, tulee turpiin.  Ja naisten, niiden kotiin jäävien mielestä edustan sitä lähinnä sikatalouteen liittyvää ihmislajia.  Että menköön sitten siemenperunat ja tuhkatkin pesästä.

En voi tietenkään antaa alibia koko mieskunnalle, ainoastaan itselleni. Lähtökohtana oli 60-luvun puolivälin jälkeinen aika Suomessa. Nuori mies merkonomin paperit kädessä etsii töitä. Pätkätöitä, ei mitään vakituista. Asutaan vuokrayksiössä äskettäin vihityn vaimon (sama edelleenkin) kanssa, esikoinenkin on kerennyt tulla maailmaan. Työtön talvi on edessä, onneksi vaimolla on hyvä työpaikka ja sen verran ylitöitäkin, kuin jaksaa tehdä. Niinpä mies jää luontevasti koti-isäksi, pesee, pukee, syöttää, heijaa, hoitaa ja tutustuu lapseen. Ei siihen maailman aikaan kovin miehisenä hommana pidetty, mutta muutamat vinot hymyt eivät miestä hetkauta. Mutta tienaamattomuus hetkauttaa. Kortistoon ei ylpeys salli mennä, sillä 60-luvulla se koettiin häpeäksi.  "Laiska, saamaton vätys, menis sekin hommiin, terve mies".  Pojan hoitamisessa sinänsä oli ihan täysi työ ja oppi siinä arvostamaan naisen perinteistä roolia kotona.

Talvella oli sitten ilmoitus YK-joukkoihin rekrytoinnista Kyprokselle. Vaimon kanssa siitä tietysti puhuttiin. Pärjäisikö hän työn ja lapsen kanssa puoli vuotta?  Päivähoitopaikka pitäisi järjestää - siihen aikaan ei ollut kunnallisia hoitopaikkoja. Itse olin saanut armeijassa upseerikoulutuksen, joten pääsisin sangen hyvälle palkalle, jos minut joukkoon valittaisiin. Ilman suurempia kohinoita laitoin paperit vetämään ja keväällä pääsinkin koulutukseen. Sitä ennen kerkesin olla kuukauden verran virapelitöissäkin ja poika oli saanut aivan upean hoitopaikan. Talouden tasapainottaminen oli saarelle lähdön tärkein motiivi. Uskoimme molemmat, ettei fyysinen ero meitä toisistamme vieraannuttaisi. Olimmehan seurustelleet jo armeija-aikanakin käyden vilkasta kirjeenvaihtoa. Tuli siihen lähdön tunnelmaan sitten myös uuden ja ehkä jännittävänkin kokemuksen viehätys - ja samalla  huono omatunto perheen jättämisestä Suomeen "kitumaan", kun isi näkee "mualimaa".

Koulutus meni hyvin ja lento Kyprokselle lähti juhannuksen jälkeen.  Perillä tuli mukaan talouden ja seikkailuhengen lisäksi myös kolmas elementti: idealismi!  Ehkä yllättävää, mutta aloin ajatella todella siten kuin rauhanturvaajan tuleekin: emme mene sinne päällepäsmäreinä vaan palvelijoina ja rauhanrakentajina.
Valitettavasti kaikki eivät olleet sisäistäneet tehtävän luonnetta. En halua millään muotoa sädekehää pääni yläpuolelle, mutta en voinut esim. sietää halventavia nimityksiä paikallisista asukkaista, vaikka tavat, asenteet ja kulttuuri suuresti poikkesikin omista vastaavista.

Syksyllä vaimo lensi saarelle viikoksi lomalle pojan jäädessä vaimon sisaren turvalliseen hoitoon. Se oli meidän upea häämatkamme, eikä kovin paljon myöhässäkään. Viikon kuluttua taksissa riitti kyyneleitä, varsinkin kun auton kasetilta kuului Kirkan tuore levytys "hetki lyö, viime hetki lyö..."

Tarkoitus oli tulla takaisin Suomeen vuoden vaihteessa puoli vuotta palveltuani. Olin siihen asti toiminut joukkueenjohtajana, mutta sitten tarjottiin ylennystä ja toimistoupseerin vakanssia Operatiivisessa toimistossa - lähinnä hyvän englannin kielen taitoni vuoksi. Olinhan ollut komppanian päällikön tulkkina melkein kaikissa neuvottelutilanteissa osapuolten välillä.

Otin pestin vastaan. Työtön pakkastalvi Suomessa ei houkutellut yhtään.  Olin päässyt seikkailun makuun! Lähetin vaimolle sähkeen (puhelinyhteydet olivat toivottomia):  Sano itsesi irti töistä ja lennä pojan kanssa tänne stop jäämme vielä puoleksi vuodeksi stop vuokraan meille talon.

He tulivat. Uuden työni luonteesta johtuen saatoin sen talon vuokrata ja käydä töissä melkein kuin siviilielämässä.  Ja viettää upeaa perhe-elämää vaimon ja pojan kanssa: käydä uima-altaalla tai meressä uimassa, seurustella toisten suomalaisten perheiden ja kavereiden kanssa. Elimme rikasta elämää.  Se tosin köyhdytti kummasti pääomaa: ei ostettaisi säästörahoilla autoa, eikä varsinkaan mitään osakeasuntoa. Minä olin sitä mieltä, että seikkaillaan nyt, kun ollaan vielä nuoria ja säästetään sitten kun ei olla enää nuoria.  Vaikka vaimo järki-imisenä pudistelikin päätään, oli hän salaa aivan samaa mieltä.

Reilun vuoden päästä palauduimme pavunruskeina Suomeen.  Vaimo sai antisen työpaikkansa takaisin, minä sain ihan kunnollisen työpaikan syksyllä - suurimmalta osin hyvän englantini ansiosta.

Irene:  Raha, seikkailunhalu, idealismi. Keksi sinä loput. En kadu tänäkään päivänä `sotilasuraani`.