Taivaalta sataa tähtiä.  Kullankeltaisia sakaratähtiä, samankokoisia kuin syyskesän tummalla yötaivaalla loistavat valopisteet.  Pienenä poikana luulin, että ne ovat pienen pieniä reikiä taivaan kannessa; että niiden reikien kautta sielut pääsivät varsinaiseen taivaaseen.  Nyt isona tiedän niiden olevan taivaan lattiaan liimattuja koristeita romanttisten ihmislapsien iloksi.  Sillä olisi sangen surullista tuijottaa iltakaudet mustaa taivasta, jossa korkeintaan yksinäinen kuu vaeltaisi reittiään seuraa kaivaten.  Siinä lohduttomuudessa jäisi moni ihmisen lapsi vaille alkuaan.

Miksi ne tähtöset sitten satavat maahan?  Selväähän on, että koristeetkin haalistuvat.  Niinkuin nekin, jotka peittivät tänä aamuna meidän pihamme.  Eivät ne loistaneet enää yhtään, vaan olivat aivan tavallisen keltaisia.  Sopivan tuulen pyyhkiessä taivaan alapintaan, vanhat tähdet irtoavat ja satavat maahan yhtenä ryöppynä.  Vilkuilkaapa ensi yönä taivaalle:  siellä loistavat uudet, kirkkaat tähdet entistä hehkuvampina.  Jos niitä pääsisi sormella koskettamaan, niin kuuluisi sihaus ja sormenpäähän tulisi pieni rakko. m.o.t.

Joku asiantuntija menee tietysti todistamaan pitkäaikaisiin tutkimuksiinsa nojautuen, että ne ovat koivun siemeniä, jotka alas tippuvat kovalla tuulella.  Lööperiä, sanon minä.  Ainoa, mitä tuo mukatutkimus osoittaa, on se, että korkeampi yliopistollinen koulutus voi tappaa vapaan ajattelun lennon!