Kaupasta tultuani kissa tuli tapansa mukaan vastaan, mutta ei mitenkään innostuneena.  Lähinnä noudatti vain vakiintunutta tapaa.  Purin kassin kissan nenän osoittaessa ulko-ovelle päin merkiksi siitä, että olisi ulos asiaa.

Menin kissan viereen sanoen aivan normaalilla keskusteluäänellä "muikkuja".  Kissa suorastaan hätkähti kääntyen katsomaan silmät suurina sen oloisina, että et kai vaan valehtele.  Muikuista ei oltu puhuttu joulun jälkeen, kun hyvin varustetussa ja ylimielisessä S-marketissa niitä ei ole ollut. Mutta tänään löytyikin K-marketista, josta pudottelen tusinan palloja ja oppapukaijamerkkejä pienen kaupan kunniaksi.

Kun kissa oli varmistanut silmistäni, että puhun totta, se pyörähti väkkäränä keittiöön päin pitäen melkoista älämälöötä siihen tyyliin, että lopultakin ja vihdoin viimein kissaakin muistetaan!  Yleensä se ei herrasmiehenä kiipeä keittiön pöydälle, mutta nyt se ei mahtanut irselleen mitään, vaan loikkasi penkin kautta pöydälle pihistämään ensimmäisen muikun.  Sen jälkeen se malttoi odottaa - tosin koko ajan äännellen - kun pienensin lautaselle kunnon kasan.

Syötyään Kulkuri pyysi saattamaan itsensä makuuhuoneeseen vaimon petille, mutta malttoi levätä vain pari minuuttia, kunnes hyppäsi lattialle ja juoksi keittiöön takaisin vaatimaan toista muikkuerää.  Vasta sen jälkeen se vetäytyi raukeana tietokonetuolille ollen maailman menosta tietämätön usean tunnin ajan.

Vasta äsken, lähellä puoltayötä se halusi ulos - syötyään lisää muikkuja ainakin kahdesti.

Sano muikku, kun haluat hyvää!