Poika istui ikkunalaudalla katsellen syksyisen värikästä maisemaa ulkona.  Äiti oli navetassa tai jossakin iltapuuhissaan ja käskenyt pojan pesemään naamansa ja sukeltamaan sitten peiton alle tutumaan.

Mutta poikaa ei nukuttanut yhtään, pihalampun valossa pensaat olivat kuin salaisia majapaikkoja, kuu valaisi jopa läheistä metsää.  Poika avasi ikkunan ja kuuli tuulen vaimean suhinan kuin kutsuna.  Eikä hän pelännyt yhtään, vaan hyppäsi tuvan ikkunalta kosteaan ruohikkoon.  Jaloissa tuntui hetken aikaa kylmältä, mutta päästyään pensaikon suojaan multaiselle maapohjalle tuntui jo jaloissakin hyvältä, joten hän jatkoi juoksuaan metsänrajaan asti.  Puut olivat erilaisia kuin päivällä, ne huojuivat hieman uhkaavina.  Mutta poika oli kerta kaikkiaan päättänyt, ettei hän pimeää pelkää, joten hän asteli rohkeana syvemmälle metsään. 

Jokin alkoi kuitenkin vaivata mieltä, ehkä vähän sekin, että kuu meni pilveen ja oli pakko pysähtyä.  Mutta miksi joka puolella rasahteli?  Sivuilla, takana, tuolla kaatuneen puun alla kyyristeli jotain pimeää mustempaa - ja se liikkui selvästi.  Sen häntä heilui, huiskui matalana kuin vihaisella koiralla.  Tai sudella!

Poika pinkaisi juoksuun, mutta jalat eivät kunnolla totelleet, vaan tuntuivat puupökkelöiltä.  Hän kuuli oman nopean hengityksensä korvissaan, mutta sitäkin kiivaampana hän tajusi suden himokkaan kuuman läähätyksen niskassaan.  Se halusi pojan verta, kuten ne muutkin suden seuraan liittyneet pedot.

Äkkiä metsä loppui ja poika tipahti kontalleen mutavetiseen ojaan.  Nelinkontin poika kiipesi sänkiniityn reunalle ja pakotti itsensä uudelleen juoksuun.  Kuu tuli esiin, oli pakko pysähtyä, sillä hän ei jaksanut enää.

Poika oli valmis syötäväksi kääntyen katsomaan susien keltaisina hohtavia silmiä ja kuolaisia kuonoja.  Mutta siellä ei ollutkaan mitään:  sudet eivät uskaltaneet tulla aukiolle.  Raukat, poika mutisi uskaltamatta kuitenkaan korottaa ääntään.

Sillä välin kotona äiti oli tullut askareistaan.  Päivä oli ollut pitkä ja työteliäs, väsytti kovasti.  Kappas, joku oli jättänyt ikkunan haan auki, olipa koko ikkunakin hieman raollaan.  Haukotellen äiti laittoi haan kiinni ja meni makuusoppeen unilleen.  Olisi pitänyt vilkaista poikaa, mutta hiljaa se tuntui nukkuvan.  Kiltti poika se oli, meni petiin, kuten äiti oli kehottanut.  Tuuli kuului heittävän sadetta tuvan ikkunaruutuihin.  Kunhan nyt ei kaataisi sitä isoa koivua katon päälle.  Pitääkin sanoa siitä isille, kun se tulee niiltä metsäreissuiltaan, oli äidin viimeinen ajatus siinä nukahtamisen rajalla.

Viimeisillä voimillaan poika raahautui kotinsa pimeälle ikkunalle, yritti avata sitä, mutta haassa se oli.  Kertakaikkiaan lukossa.  Poika koputti ruutuun, mutta ei sitten jaksanut enää.  Sadekin hakkasi kovemmin ikkunan pintaa kuin pojan sinistyneet sormet.

 

                                                                ***************

 

Viimeistään tässä vaiheessa äidin kertomaa satua purskahdin itkuun.  Joka kerta!  Tarinan sisältö saattoi muuttua, mutta aina se poika-parka päätyi paleltumaan suljetun tuvan ikkunan ulkopuolelle.  Aina oli syksy tai talvi.  Opetushan oli tietysti se, että vanhempia on aina ja ehdottomasti toteltava, muuten käy hullusti.  Tottahan se tietysti olikin.  Myös maaseudulla vaanivat monet vaarat tunnotonta poikaviikaria.

Joskus vuosien kuluttua kysyin äidiltä, että oliko niillä saduilla ainoastaan kasvatuksellinen tarkoitus?  Äiti mietti hetken verran ja tunnusti sitten, että oli jotenkin niin liikuttavan herkullista katsoa pienen pojan kyynelehtiviä enkelin kasvoja. 

Äidit, ne voimassa väkevät!