Kupu on sitten täysi piripintaan.  Joka joulu luulee pystyvänsä enempäänkin.  Kun niille kerran vuodessa käytettäville isommille lautasille ottaa kaikkia niitä looria ja kastia ja kinkkua ensimmäisen siivun ja vaikka sen kinkun kanssa on harjoitellut jo muutaman päivän, niin jo ensimmäisen lautasellisen jälkeen tulee kertakaikkinen tenkkapoo, ellei suorastaan -pöö!  Puhumattakaan vaimosta, joka ei päässyt alkua pitemmälle.  Herkempi aterian valmistaja olisi voinut moisesta suorastaan loukkaantua.  Vaimo sanoi syövänsä myöhemmin, mutta minä puputin, että meillähän ei jouluna uudelleenlämmityksiä syödä ja vein melkein koskemattoman aterian ulos harakoille.  Onneksi Kuopukselle maistui, mutta ei hänkään jaksanut santsata.  Joten siitä oli roomalaiset bakkanaalit hyvin kaukana. 

Pitihän ne lahjatkin jakaa.  Itse en ollut ostanut mitään, paitsi hyvissä ajoin ennen joulua vaimolle nätit talvisaapikkaat ja itselleni aidot sisähuopikkaat - molemmat kenkäparit lähes samanhintaiset.
Mutta aattona avattavia oli ainoastaan pojilta.  Vaimo sai uuden, tarkoitukseensa suunnitellun istuintyynyn pirtinpenkin ja pyllyn väliin pehmusteeksi.  Entinen olikin jo melko kulahtanut.  Koeistunta onnistui somasti. 
Itse sain, kas kummaa, ranskalaista wsop-konjakkia.  En yhtään hätääntynyt, vaikka syntymäpäiväksi saatukin on korkkaamatta.  Kyllä kaappiin sopii.  Eihän sitä tiedä, milloin tulee iso tarvis - esim. janoinen vieras.  Hyvällä isännällä pitää aina olla tietty hätävara siellä
 yhden lukon takana.  Tosin se lukko on enempi sellainen symboli, kun ei kissakaan käy salaa pullolla.
Vihreitä marmeladikuuliakin saatiin paketti.  Niistä vaimo tykkää, samoin kuin sokerimuurahaiset.
Laitoin itse ostamiani samanlaisia avoimeen kulhoon tässä yhtenä päivänä, olivat niin koreita siinä olohuoneen pöydällä.  Mutta miten halvatussa ne juuttaan sokerimuurahaiset osasivat niihin sekaantua.  Onneksi joulurauhaa ei ollut vielä julistettu, kun ne mustat, vilkkaasti liikkuneet humalaiset julmasti murhasin ja kuulat piilotin.


Ei nyt kyllä uskoisi, mutta mikäli muistan edellisistä jouluista, niin jouluaamuna herää siihen suden tunteeseen: on kamala nälkä.  Onneksi sitä kinkkua on jäljellä vaikka kuinka paljon.
Ja Esikoinenkin perheineen on vielä syöttämättä. Kunhan he ensin toipuvat omista syömingeistään.

Kohtalainen tiskikin on odottamassa.  Pitäisikö tuo itse hoitaa, vai houkuttelisiko vaimoa.  Lupaisi palkkioksi vaikka pullon olutta - ikään kuin palan painikkeeksi.  Ai niin, eihän se syönytkään paljon mitään.

Itse pitää!