Karjunpää karjahteli tapansa mukaan ajaessaan kotoaan Kärkisten sillan yli Vespuolelle. Ei hän sen vuoksi elämöinyt, että hänen eläkeikäisen Volvonsa lasinpyyhkijät hädin tuskin pystyivät pitämään näköyhteyttä mustaan asfalttiin ja sen valkoiseen keskiviivaan. Tai että hän oli ylittämässä erästä Suomen upeimmista silloista (unohdetaan Raippaluoto), jonka eräs terhakka ministeri ja blondiksi älykäs kansakoulunopettaja olivat saaneet aikaan hitaan ja romanttisen lossin tilalle. Eikä siksikään, että siinä kaatosateessa ei voinut nähdä äärettömän kansallisromanttista Päijänne-maisemaa. Siellä varmaan parhaillaan Väinämöinen kouri Aino-impeä suomuisilla kourillaan puuveneensä takatuhdolta käsin samalla kun eräs Akseli yritti ikuistaa kohtausta öljyväreillä Suomen ei-EU:lle julkaistavaan pamflettiin. Muuan höyrylaivakin saattoi juuri alittaa sillan Kipparikvartetin haikaillessa kaihoisasti tumman ja tulisen mustalaisprinsessan perään.

Karjunpäällä ei oikeastaan ollut mitään syytä karjua. Hän oli selvin päin, kesä oli almanakan mukaan kukkeimmillaan, Volvo pelasi vaihteeksi ihan ihmisiksi, vaimo oli pitänyt Karjunpäätä nätisti sisäruokinnassa jo usean kuukauden ajan unohdettuaan lopultakin hänen viimeisimmän syrjähyppynsä. Joka itse asiassa ei edes ollut mikään oikea aviorikos eikä rikkomus, vaan juopumustilasta johtunut harha-askel väärään vuoteeseen väärässä talossa. Eikä siinä muuten mitään - kaupunki oli ollut ihan tuttu ja turvallinen - vaan avec ei ollut asiaa oivaltanut, vaan väärin sisäistänyt ja ulkoistanut nyrkkinsä Karjunperän leukaperään kivuliain ja näkyvin seurauksin. Hammaslääkärikin oli todennut, että juurihoidon tarpeessa se hammas oli muutenkin.

Kartanlukijana turvavyössä pelkäävä Susiluoto anoi Karjunpäätä sopeuttamaan Volvon vauhtia lähemmäksi asetuksella säädettyä ylintä sallittua. Etenkin kun vallitseva rankkasade teki tien pinnan kovin lipeväksi. Eikä kahdeksankymmenluvun Volvossa ollut niitä hienouksia, joilla nykyautolla ajettiin kuin raiteilla. Mutta Karjunpää oli aina sanonut luottavansa vain ja ainoastaan näppituntumaan niin ratissa kuin raitilla.

Lisäksi Susiluoto suorastaan rukoili kuskiansa hillitsemään huutamistaan inhimilliselle tasolle vaikka sitten sen ylimmän olennon rakkauden tähden, vaikkei kumpikaan heistä varsinaisesti uskon läpilyömiä ollutkaan. Mutta pitkään paikallisen kirkkokuoron bassostemmoja laulaneena Susiluoto ynmärsi, ettei Karjunpää pahanilkeyttään tai turhautuneisuuttaan ilmaissut, vaan esitti vilpittömänä mieliaariaansa Bizetin Carmenista samalla sisäistäen villin naisen roolin auton kiemurteluksi kaistalta toiselle. Flamenco on mutkikas juttu!

Valitettavasti Karjunpäällä oli saman suuntainen käytöshäiriö niin auton ratissa kuin kesäteatterin ensirakastajan roolissakin: hillittömyys. Tai oikeastaan se oli vasta suunnitelma: hän voisi jalostaa pikkuruisen paheensa teatterin käyttöön. Olihan hänellä runsaasti kokemusta varsinkin varhaisvuosiltaan villinä, vapaana ja hillittömänä. Sen hän oli ilmaissut myös teatteritaiteen maisteri Leimannille, jonka kanssa oli taannoin istunut iltaa Ohrantähkässä, paikallisessa kulttuuriravintolassa. Jota myös paikalliset kaljaveikot hyödynsivät tasavertaisina örveltäjinä siinä kuin taideyhdistyksen jäsenetkin. Taustasta piittaamatta kalja maksoi kaikille saman ja maistui samalta. Ainoastaan määrässä esiintyi tilastollisia eroavaisuuksia.

Kesäteatteri oli takavuosina saavuttanut jonkinlaista menestystäkin: oli esiinnytty valtakunnallisilla näyttämöpäivillä ja käyty ihan Japanissa asti kansainvälisillä areenoilla. Nyt oli Leiman palkattu erinäisten tukien turvin nostamaan kesäteatteri takaisin häikäiseviin valoihin hiljaisten vuosien jälkeen. Seitsemän tarjotun oluen jälkeen Karjunpää oli saanut Leimannilta lupauksen ensirakastajan roolista tulevan kesän näytelmässä. Kaiken kaikkiaan roolijakokin ennusti suurta menestystä: entinen nuorisorikollinen, joka oivalsi saavansa nykyajan leiffaagerina helpommin naisia näyttämöllä kuin kiven sisällä. Oli myös hallitsemattoman hillitön ja arvaamaton naistalonmies, joka halusi heittäytyä täysin rinnoin Thalian - ja myös Thilian syliin. Mukaan halusi myös äskettäin paikkakunnalle muuttanut eronnut rouva, joka halusi kulttuuripiireihin ja sitä kautta vaikka asiaa tukevan pankinjohtajan lähiomaiseksi. Ehdolla oli puhevikainen ja muistihäiriöinen kivimies, joka oli joskus koulussa lausunut runon ´Kulki kurki arvokkaana suolla` ja saanut erikoismaininnan siitä, että oli henkisten kilpailujen ainoa poika. Ei kuulemma ollut kumminkaan homo, vaikka piti toista kättään silleen jotenkin. Oli siellä sitten yksi taimitarhatyönjohtaja, joka oli pitänyt vuosikausia hommaa pystyssä, vaikka oli tavattoman kiltti mies ja teki kaikki talkootyöt melkein yksin ja tietysti se kunnan kulttuurisihteeri ja koulutti ne nuoret ja nousevat kyvyt ja esitti itse kaikki ne roolit, missä piti olla hoikka, ryhdikäs ja lapaluihin kauniisti laskeutuvan hiuksiston hallitsija.

Kehuttuaan vielä kiinnotustaan operettilibrettoihin, vaikka ymmärsi nuoteista vain sen, ettei niitä saanut repiä, Karjunpää oli saanut Leimannin sammaltavan lupauksen tärkeästä roolista tulevassa projektissa. Oli vielä tökkinyt etusormellaan Karjunpäätä rintalastaan korostaessaan sitä seikkaa, että vanhempi konstaapeli voisi virka-asemansa nojalla suojella suuresti koko lahjakasta ryhmää kaikelta pahalta.

Sinä iltana, mennessään nukkumaan, Karjunpää mietti sitä vielä pitkään. Oliko hän saanut sen ensirakastajan, sen taunopalo- roolin. Vai oliko hänen osansa olla joku seiftimän? Oliko se Leimanni joku maalle piiloon karannut huumekuriiri tai semmoinen.

Karjunpää havahtui mietteistään ja vilkaisi Susiluotoa, jonka suu kävi, ilmeisesti äänteitä muodostaen. Nolostuen hän tajusi innostuneensa taas aarioihinsa ja haaveisiinsa. Syvällä sisimmässään Karjunpää oli äärettömän romanttinen ja tunteellinen köriläs. Siitä salaisuudesta oli perillä ainoastaan Karjunpään vaimo, eikä hänkään ollut asiasta varma ja antoi aina uudestaan vielä yhden mahdollisuuden osoittaa inhimillisiä piirteitä sieltä poliisimiehen kovan kuoren rakosista. Ei se nyt ihan helppoa kumminkaan ollut. Kun oli saanut koulutuksen ja kaikki. Ja lapsuuskin oli sitä mitä se oli. Kiusattavia ihan liian monta, ei sitä sentään alvariinsa jaksanut. Joskus se pehmeä puoli oli vähällä purskahtaa pintaan. Kerran melkein leikki paperinukeilla. Helvetinmoinen lapsuus! Vieläkin itketti.

Karjunpää lopetti Carmeninsa ja kehoitti kohteliaasti Susiluotoa kertomaan asiansa toistamiseen, koska hän itse oli niin syvästi paneutunut käsillä olevaan ongelmaan.
- Sitä vaan, että onko tälle kaatosateella hurjastelulle jokin syykin. Meinasin tätä päivää viettää vapaasti
  heti aamusta lähtien oman vaimon kanssa kainalokanoina ja - kukkoina, jos ymmärrät.
- Se on nyt semmoinen virkatehtävä. Kun se kesäteatterin ohjaaja, se Leimanni on kuollut tai tapettu, murhattu tai jotain semmoista. Pitäis tässäkin kelissä joutua äkkiä sinne Putkilahteen, sen majapaikkaan. Siellä se makaa läpimärkänä huussin rappusilla puukko nivusissa, ihan hengetönnä. Eikä se jumalauta ees kertonu, että mitä roolia se mulle meinasi siinä näytelmässä. Nyt kyllä vituttaa...