Hetkittäin aurinko vilkuilee märkiin risukasoihin tontilla.  Ei, eivät ne ole laiskan miehen risukasoja, vaan siilien talvipesiä.  Niin ainakin selittelen satunnaisille vieraille, jotka katselevat piha-aluettamme sillä ilmeellä, että olisi vesurilla / kirveellä töitä.  No, äkkiähän sitä siistiä jälkeä tekee, mutta hallitun kaaoksen luominen kestää vuosia. Jumala sai vastaavan aikaan jo kuudessa päivässä.  Seitsemäntenä pitikin jo asettua sohvalle pitkäkseen.  Minä (mitenkään vertaamalla itseäni Luojaan) taas vietän kuusi päivää sohvaperunana ja seisemäntenä käyn ulkona, jos aurinko paistaa.  Äsken pilkahti sen verran ladaten akkuani, että hiivin puutarhaan asti kuin Indiana Jones.  Reino-tossuthan siinä kastuivat, ei olisi auttanut edes leveälierinen hattu.  Ihmettelin, että missä se Jonesin kaunis nainen viipyy.  Palatessani vaimo seisoikin ulko-ovella kumppareissaan valmiina seuraamaan sankariaan mitä hurjimpiin seikkailuihin, mutta tapansa mukaan myöhässä.  Kerroin hänelle lievästi hengästyneenä hurjimmat kohellukseni viidakossa:  Omenoita oli puissa tuhatmäärin kasvaa suhisten vaarallisen nopeasti.  Puiden alle en arvannut ilman kypärää mennä pommitusvaaran takia.  Mustat viinimarjat piileskelivät terhakkaiden nokkosruoskien suojaamina pulleina ja mustina kuin afrikkalaiset seireenit.  Erästä karviaispensasta lähestyin hiipien märkien heinien sivallellessa armottomasti kasvojani, sillä edellisenä kesänä kyseisessä pensaassa piilotteli pääni kokoinen ampiaispesä.  Sitä vartioivat hurjan pistovoiman omaavat atleettiampiaiset surraten varoituksen virttä elämän rajallisuudesta.  Liekö karhu sen pesän sitten syksyllä hajoittanut pitkin tannerta. Uutta ei ollut onneksi ilmestynyt. Tomaatinvarret levittivät huumaavaa tuoksuaan kätkien joukkoa raakileita lehtiensä suojassa.  Herneen varret ojentelivat uhkaavasti kärhiään varomatonta lähestyjää kohti.  Yhtään palkoa en nähnyt; liekä harakan muodon ottaneet lentoliskot syöneet ne.  Niin oli tapahtunut aikaisemminkin.  Ja punaisia viinimarjoja oli verotettu jo ankaralla kädellä.  Viidakon salaperäiset sissit, räkäteiksikin mainitut, olivat käyneet apajilla.  Valkoiset viinimarjat olivat juoneet liikaa, kypsyneet itsensä halki ja putoilivat nyt sammuneina vuohenputkien juurille maata ravitsemaan.

Oikku hiljaa mielen valtasi aavistus: olinko minä vaarassa kypsyä tänne muiden joukkoon.  Täältä ei minun kylmennyttä ruumistani löytäisi edes lämpökamera.  Jos kituisin hengissä, niin tulevan viikonlopun Nesterallin melutaso hukuttaisi heikot avunpyyntöni tai kissani valittavat naukaisut.

Muistaen, että vaimoni, puhumattakaan varpusista ja siileistä, vielä tarvitsevat minua.  Niinpä purjehdin läpi märän aavan tiheikön kuin Odysseus Penelopeni luo.

Niinkuin mainitsin, hän odotti kumisaappaissaan ulko-ovella hylättyään kaikki kosijat ympäriltään.  He olivat jo häipyneetkin, jotan mihinkään hurmeisiin terastushommiin ei tarvinnut ryhtyä.  Niinpä raahauduin sisälle rakkaani tukiessa parhaan kykynsä mukaan seikkailuihin alati joutuvaa puolisoaan.

Keittiössä hän kysyi:  Mitäs meinasit ruuaksi laittaa?
Hikivanaa otsaltani pyyhkien vastasin:  Kelpaisiko spagetti ja jauhelihakastike?  Menee muuten se jauheliha vanhaksi.
Vaimo katsoi sillä silmallä:  Niinhän me kaikki, niinhän me kaikki.