Isinpäivä on vietetty ihan iisisti. Ei ole mitään varastettu. Autokin nyhjöttää pihassa masentuneen oloisena, kun ei kelpaa kenellekään. Jos joku nainen lähestyisi minua himosta kiiluvin silmin ja veisi vain reinot jaloistani karaten tiehensä, niin olisin hyvinkin masentunut. Nyt olen vain loivasti alakuloinen eli venäläisperäinen melankolia hallitsee pään sisustaa. Voisin bassolaulaa "Djnepri, Djnepri, äiti armas...", mutta ei sekään päivän henkeen oikein sovi. Siispä vain kiusaan itseäni kuuntelemalla teeveeääntä takaani, kun Ruotsi voittaa Suomea jääkiekossa. En välitä yhtään, en välitä yhtään, hoen itselleni ja suustani purkautuu manaus: heja Sverige eli herjaan sverikeä.

Pojat kävivät kahvia, unelmatorttua ja jäätelökakkua nauttimassa jo eilen. Esikoinen lahjoitti Loirin Inari-levyn, josta tykkään kovasti. Hän on onneksi luopunut maneereistaan esittäen laulut yksinkertaisen tyylikkäästi eläytyen. Kuopus toi erinomaista suklaata (simpukoiden muotoisia), yhden rasian isille ja toisen äidilleen. Jota äitinsä säästää ja säästää, kunnes minä olen syönyt omani. Vihjailen sitten kaapinperäsuklaiden nopeasta laadun heikkenemisestä kunnes pääsen osingoille.

Tuossa näytön vieressä törröttää edelleen avaamattomana synttärilahjaksi saamani konjakkipullo. Laadukasta ainetta ei yksin voi juoda (vaimolle se on liian vahvaa, humaltuu jo tuoksusta). Onneksi yksi kaveri ehdotti jokin aika sitten, että jonain iltana hän voisi tulla pienen, litteän pullon kanssa pienten fingerborgilaisten merkeissä käymään. Sanoin sen hyvin sopivan ja kerroin avaamattomasta konjakistani. Hän siitä kovin innostui. Kiireisenä miehenä hänen on vain vaikeahko järjestää sellaista iltaa, ettei olisi aamulla työ- tai edustusvelvollisuuksia. No, minulla on joka ilta ja aamu velvollisuuksista vapaa ja lisäksi aikaa odotella ja katsastella. Ja konjakki vain paranee vanhetessaan.

Olisinpa konjakin kaltainen, huoh.