Tapahtui eilisiltana lähellä puolta yötä, kun hämärän vaippa piiritti taloa ja vaimo jo nukkui,  ilman yrttitarhaa tyynyn alla,  ja itse seurasin keskittyneenä haikean nostalgisen Mad Men - sarjan kauden viimeistä osaa.

Äkkiä minut vilautti 60-luvulta nykyhetkeen seinän takaa purskahtava raaka raaunta.  Se kuulosti pahemmalta kuin jalkapallofanien kannustussoitanta.  En malttanut kuitenkaan heti reagoida muuten kuin säikähtämällä ja kadottamalla hetkeksi konseptini jonnekin sohvan alle. 

Alkukantaisen eläimellinen vuodatus kuului onneksi ulkoseinän takaa, talon eteläpäädystä.  Kävin kohta kurkistamassa makuuhuoneeseen, sillä sinnehän se meteli kantautui infernaalisena.  Hetkeksi se taukosi alkaakseen melkein heti uudestaan. 

Vaimo jatkoi kaikessa rauhassa uniaan, näki varmaan unta miehestään serenaadia laulamassa.  Hämärässä en pystynyt erottamaan ilmettä, mutta ei hän ainakaan pahemmin heittelehtinyt, vaan vaikutti uneensa tyytyväiseltä.

Meteli jatkui jatkumistaan ja toki jo tunnistin metelöitsijät:  villiintyneessä orapihlajapuussa yömajaansa pitävä harakkayhteisö oli jostain syystä poissa tolaltaan.  Onneksi olin aikoinani saanut YK-tehtävissä hyvän koulutuksen rauhanturvaamiseen, joten uskalsin ulos ilman asetta ja arvomerkkejä.

Kyseinen yhteisö oli viettänyt yönsä orapihlajassa usean vuoden ajan.  Harakat asettuivat petolinnuilta ja kissoilta suojaavaan piikkiseen puuhun jo hämärän liepeillä.  Usein kuuntelin niiden uniasentoon asettumista ja kotoista juttelua sopivan matkan päästä.  Itse asiassa harakoilla on aika moni-ilmeinen ääntämystaito sisältäen runsaasti erilaisia kurkkuääniä lempeästä hellittelystä varoittaviin kurahteluihin ja sotatilan valmisteluihin.

Nyt siellä kuului olevan sotatilan julistus ovella.  Liikettä ei näkynyt, mutta meteli oli kova.  Hipsin lähemmäksi ja läpsäytin kämmenet vastakkain.  Ja samassa oksien läpi rojahti lentoon jotain tummaa häipyen salamana kirkonkylän suuntaan.

Se saattoi olla vieras harakka, joka pyrki paikalliseen sisäpiiriin.  Tai sitten naakka, joita oli useitakin vieraillut pihan lintulaudalla.  Niitä olin läpsinyt viime päivinä tiehensä, etteivät kaikkia pähkinöitä kupuihinsa ahtaisi.  Enää puuttuivatkin pulut (ja niitäkin tepastelee muutaman sadan metrin päässä rekkatallin pihassa).

Vieraan poistuttua kuului puskasta hetken aikaa pientä liikehdintää ja sitten yksi hyväksyvä kurahdus.  Ilmeisesti se oli harakkapomo.

Eipä mitään, mutisin itsekseni, siksihän minä täällä asun, että saan päivät teitä syöttää ja yöt suojata pyrstösulkianne.

Ja loppuyö oli tyyni ja rauhaisa.

 

P.S.  Olen aikonut leikata kyseisen piikkikasan huithittoon jo monta kertaa, mutta moisella operaatiolla voisi olla luonnon tasapainoa  pahasti heilauttavia seurauksia:

-  Siinä katkeasi oravien luonnollinen yläilmareitti alapihan puista talon katolle ja sitä kautta yläpihan pähkinäpaikalle,  vaarantaen näin turvallisen ilmatien ja oravakannan vastaisen menestymisen.

-  Harakat ovat jo vuosia sitten omaksuneet kyseisen orapihlajan omaksi yömajakseen, joten puun poistaminen johtaisi sekin äänekkäisiin levottomuuksiin ja epätasapainoon tällä tontilla.

 

Joskus asioiden jättäminen ennalleen osoittaa  itämaisen viisauden suurta ja syvää ymmärtämistä.  Eli mieti, ennen kuin teet mitään - ja mieti vielä uudelleen ja jätä työ vielä senkin jälkeen ensi viikkoon.