Aivan selvästi olen luonnoltani yökukkuja. Kun muutamana aamuna vallitsi päässäni sellainen häiriötila, että heräsin ´ihmisten aikaan` jo ennen seitsemää, niin päivä oli sitä myöten pilalla.  Aamupäivä nuokkumista, iltapäivä turhan miettimistä ja unimaailmassa riippumista. Illan ja yön tullen hetkittäisiä pirteyden hetkiä, jotka sitten katkesivat narkoleptisiin kohtauksiin tietokoneen ääreltä yrittämässä vielä yhtä pasianssia läpi.

Tänä aamuna sentään nukuin ilman ilkeitä herätyksiä sopivasti pian kymmenen jälkeen, jolloin ei tarvitse sisälläkään pimeydessä vaeltaa. Kummasti sai kiinni päivästä, jopa lenkilläkin (42 km yhteen suuntaan vasemmalla jalalla kinkaten ja sama takaisin oikealla jalalla - silmät kiinni ilman kompassia) ja muutenkin valoisalla mielellä, vaikka en mitään merkittävää saanutkaan aikaan (vaikka vielä lapsena jotain sellaista kuvittelinkin).

Niin pienestä on kiinni ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Jos koko elämäsi joudut nousemaan ylös ihanasta ja lämpimästä vuoteestasi kylmään ja tuuliseen tai sitten jo heti aamusta hikiseen, auringon kärventämään maailmaan, niin ei ole suinkaan ihme se, että saatat tehdä terroritekoja ihan vain saadaksesi jotain elämää elämääsi.

Mutta jos ensin nukut pitkään, niin ei sitä jaksa loppupäivänä mitään pahaa tehdä - jos ei nyt paljon hyvääkään.

Ei minuakaan ole Nobel-palkittu. Onko sillä nyt niin suurta väliä. Kunhan saa lopultakin nukkua aamulla tarpeeksi pitkään.

Edellytyksenä on tietysti kolmen litran rakko. Se minulla onneksi on!