Enpä ole sateen ropinaa peltikatolla kuullut moneen kuukauteen.  Sieltä ovat lumet sulaneet ja jäät romahdelleet, sentään ruosteinen katto on jäljellä.

Muuten on kovin hiljaista, jopa synkkää.  Jaksoin sentään unistella pitkälle aamupäivään, jolloin kissakin nousi mielissään siitä, että edes jotain tapahtui:  Tuli kehräten makuuhuoneeseen, puski, kiemurteli hyvillään ja rapsututti itseään oikein kunnolla.  Kunnes totesi, että joko voisi saada sen verran ruokaa, että jaksaisi ulkoilla.

Ja niin tapahtui.  Vaimokin oli käynyt makuuhuoneen ovelta pari kertaa kurkkimassa, että vieläkö se petikaveri hengittää.  Kirjasin kyllä käynnit mieleni vihkoon, mutten osannut silmiäni avata ja syvä hiljaisuus oli sulkenut mieleni kamarin ovet.  Kunnes kahvin himo havahdutti minut istualleni.  Niin, nuorempana saattoi joku muu herättää pystyyn.  Mutta kahvinhimot ne on hiirelläkin?

Vaimo oli ikävissään lörpsinyt melkein kaiken kahvin, liristin sieltä sentään melkein mukillisen.  Aamun ankeutta lisäsi se, ettei lehti ilmesty tänään - eikä edes huomenna.  Turhia aamuja semmoiset, kun on lehteensä tottunut.  Tosin otsikot on jo edelllisiltana lukenut netistä, joten oikeasti pärjäisi jo ilman paperilehteäkin.  Mutta kun on se henkinen riippuvuus, vähän samanlainen kuin että ennen piti saada ne aamusavut ennen oikeata ajatustyötä.  Liekö tuo lehdestä luopuminen seuraavana ohjelmassa, kun luopuu riippuvuuksistaan.  Iltakaljasta luopuminen onkin jo neljän kuukauden takana.  Ja kun vaalean leivän mässyttäminen on aamiaista lukuunottamatta loppunut, niin johan se alkaa tuntua jo ympärysmitassa.

Onpa pari ihmistä siitä jo maininnutkin.  Joka rohkaisee yhä tiukempiin periaatepäätöksiin niin, että kohta on etsittävä uusia paheita entisten tilalle, ettei elämä kävisi toivottoman tylsäksi.

Mitenkähän kävisi rantaleijonan elämä?  Tietysti säävarauksin, kun ei ulkomaihin viitsi vaivautua. Tosin sitä ennen pitäisi ruveta treenaamaan noita liikunnallisia juttuja, mieluiten ilman autoa.

Jotain rajaa sentään!