Tässä päivänä muutamana tuli vastaani sauvakävelijä heilutellen jo etäältä vasemman käden sauvaansa kuin ainakin Leif Segerstam. Ei se kumminkaan Leif ollut, vaan ystävä vuosien takaa. Olimme toki usein pikku puhetta pitäneet aina kohdatessamme, mutta nyt tällä Marilyn Monroen pikkusiskolla oli ilmi selvästi asiaa. Kohensin ryhtiäni ja vedin vaistomaisesti vatsaa sisään puseroni sisällä. Ei se auttanut yhtään, hengästyin vain lisää. Ikiaikainen ystäväni kertoi siirtyneensä eläkkeelle pari kuukautta aikaisemmin. Luonnollisesti onnittelin ja mielessäni ihmettelin, että miten ihmeessä nuoret ja terveet ihmiset onnistuvat ujuttautumaan vanhuuseläkkeelle. Ainoa selitys lienee väärennetty henkkari. Sitä kun näyttää Eläkkeellepääsyviraston pääjohtajalla viehkosti hymyillen, niin hommahan on sillä selvä. Pääjohtajan miespuolinen sihteeri juoksee vielä perään kysyäkseen, että paljonko sitä eläkettä laitetaan ettei tuo elämisen taso vain laske?

No, joka tapauksessa tämä työelämästä vapautunut rouva oli siivoillut vanhoja kotimappejaan tai vastaavia. Niinhän tavataan tehdä, kun elämää järjestellään eläkekuosiin. Tosin itse olen moista vasta varovasti suunnitellut. Sanoi hän löytäneensä vanhan näytelmätekstin, jossa hänelläkin oli ollut rooli näyteltävänä. Osoitti syyttävästi sormellaan väittäen minun olevan syypää yhteen hänen elämänsä häpeällisimpään tapaukseen. Syytöksen raskautta kevensi rouvan iloinen naurunhelinä, joten en lähtenyt ihan siltä seisomalta pakoon. Muistin oitis tapauksen ja puolustauduin sillä, että vaikka käsikirjoitus oli kurja ja yksinäytöksinen fiasko, niin eivät näyttelijätkään mitään varsinaisia kreettakarpoja tai klarkkapleja olleet. Minä, jos kuka, sen tiesin. Olinhan sentään myös näytelmän ohjaaja. Näin pitkän ajan jälkeenkään emme voineet muuta, kuin nauraa makeasti. Aivan kuten silloin, parikymmentä vuotta sitten.

Tämä näytelmäprojekti oli tietysti vain pieni sivujuonne kerätessämme rahaa lastemme luokkaretkeä varten Kreikkaan. Kerättävä summa oli valtava, koska mitään avustuksia ei tietenkään saanut. Meitä oli reilut kymmenen aktiivista ihmistä, jotka lähdimme uhkarohkeaan yritykseen. Ratkaisevaa oli luokanvalvojan mukaan tuleminen ja etenkin tämän kanssani juttelevan rouvan aviomiehen suunnaton energisyys ja organisointikyky. Projekti kesti muistini mukaan kolmisen vuotta, joten kyseinen tehopakkaus sai muutamankin kerran potkia meitä muita takapuoleen. Välillä kun meinasi usko sadantuhannen vanhan markan keräämiseen ylivoimaiselta. Mutta henki säilyi ja pysyi vahvana ja lapset (kuopuksemme muiden mukana) saivat matkansa. Tärkeintä oli silti se syntynyt mahtava ystävärinki sekä loistava yhteistyö oppilaiden, opettajan ja vanhampien välillä. Muistan lämmöllä niitä aikoja.

Siitä näytelmästä vielä. Esitimme sen koulun juhlasalissa täydelle salilliselle nauravaista yleisöä. Näyttelijät jännittivät sairaasti, ohjaaja nauroi makeasti saadessaan lymytä kulisseissa, kaikki osasivat vuorosanansa putoamatta roolistaan tai lavalta, yleisö suorastaan mylvi suosiotaan kiitollisena siitä, että esityksemme oli ainutkertainen. Saattoihan se ilta joillekin jättää pieniä traumoja. Mutta niitähän on hyvä käsitellä nyt eläkkeellä.

Tulisikohan sama porukka mukaan, jos kirjoittaisin uuden näytelmän. Mentäisiin sitten koko porukka - vaikka Kreikkaan.