Jos menisin ruokakauppaan (niin kuin tänään tein) ja sanoisin kassalle ettei minulla mitään asiaa ole, kunhan huvikseni tulin puhetta pitämään, niin minua katsoisi kassa vähintäänkin vinksahtaneeksi ja sanoisi, ettei tässä nyt jouda tyhjiä puhumaan.  Mutta jos ostaisin vaikkapa  vain muovikassin, niin kävisin ihan järkevästä ihmisestä.  Elämme siis tehoyhteisössä, jossa kaikella on aikansa ja paikkansa.  Asiallista on jonottaa suu supussa: siellä kaupan kassalla, ehkä pankissa, postissa, kaikissa virastoissa, lääkärin vastaanotolla, etc...

Eikä saa valittaa, sillä se kuuluu asiaan.  On aina kuulunut, paitsi tietysti etuoikeutetuille.  Jokaisella tolkun ihmisellä on kännykkä, jolla voi pakkasella lämmittää korvaa ja kuunnella jonottaessaan johonkin virastoon sydäntä kääntävää hissimusiikkia.  Hauskan illan päätteksi, kun on ensin jonottanut pääsyä siihen suosittuun ravintolaan, yrittänyt kiinnittää baarimikon tai tarjoilijan huomion itseensä, harittavin silmin yrittänyt saada takkinsa narikasta, niin sitten loppujen lopuksi saattaa saada turpiinsa nakkijonossa innostuttuaan isottelemaan isommalleen.

Mutta on täällä maalla toisenlaistakin elämää.  Varhemmin paikallinen kirjakauppa oli sellainen paikka, jossa jäi aina suustaan kiinni puhumaan mukavia.  Vaikka olisi ostanut yhden lyijykynän, niin sen ohella parannettiin maailman asiat kuntoon.  Siellä oli aikoinaan omistajana aivan ihana täti, joka antoi 50-luvulla lukea ilmaiseksi sarjakuvalehtiä.  Kun palasin kolmekymmentä vuotta myöhemmin paikkakunnalle, sama harmaahiuksinen mummeli toivotti tervetulleeksi takaisin.  Kävin usein kaupassa ilman asiaa praattaamassa - ja jotain pientä tuli aina ostettuakin.  Tuoni kumminkin vieraili samassa kaupassa ja tädin vei mukanaan.
Enää ei tuntunut samalta, kunnes tädin poika ryhtyi pitämään samaa kirjakauppaa.  Taas juteltiin pitkät rimpsut - äitinsä poika - kunnes tuoni vieraili uudelleen.  Vieläkin tulee paha mieli, vaikka siitä on jo monta vuotta.

Mutta on täällä vielä yksi vanhan ajan liike, jossa kävin viimeksi männä viikolla kysymässä vaimolle huopatöppösiä (sellaista sisämallia), kun entiset olivat puhkikuluneet.  Sopivaa kokoa ei tällä kertaa löytynyt, mutta tilauksessa on.  Ja sitten puhuttiin vanhan kauppiaan kanssa vanhoista Volvoista, ja nuoremmankin kanssa.  Eikä mitään kiirettä.  Vanha kauppias (80) on varsinainen jutunkertoja ja muutenkin supliikkimies ja aika hyvin on poikakin oppinut.  Siinä kaupassa on sitten mukava herjoja heitellä ja kiireitä toppuutella.  Hösötys niissä tiloissa (vanha ja siisti puutalo) olisi jo majesteettirikokseen vivahtava juttu.

Että tapaa sitä vanhan ajan kiireettömyyttä nykyajassakin.

m.o.t.