Oli ihan mukava sunnuntai, ajeltiin vaimon kanssa Muurameen sukulkaisvierailulle.  Olivat muuttaneet, nätti koti keskustan ja Päijänteen tuntumassa.  Villava koira haukkui heti tullessa pystyyn.  Oltiin tavattu viimeksi pari, kolme vuotta sitten. Olin tietysti heti myyty mies koiran tavattuani, varsinkin sellaisen ihmisystävällisen, joka kärttää koko vierailun ajan taputuksia ja rapsutuksia sekä palloleikkejä.

Tuli siinä samalla seurusteltua ihan ihmistenkin kanssa.  Ja kun sukulaisia ollaan ollaan, niin puhetta riitti.  Ei sentään juoruiltu eikä ketään paneteltu.  Olen tämän vaimon siskontytön tavannut ensi kertaa, kun olimme lapsenlikkoina yhtenä iltana joskus 60-luvun puolivälissä.  Minä ensimmäistä kertaa tapaamassa tyttöystäväni sukulaisia.

Oli ihan mukava ilta silloin - ja mukava päivä taas.  Yhteys on säilynyt.  Ei usein tavata, mutta tietynlainen side kestää, vaikka ikäero on kohtalaisen suuri.

Mutta vanhenevat ne nuoretkin yllättävän nopsaan.  Puhuinkin siitä, että alkaa olla siinä rajoilla, etteivät jälkeläiset ole vanhempiaan iäkkäämpiä.

Mitenkä sitten toisiamme puhutellaan?