Ensimmäinen talvi talossamme vammaisen hiiren kanssa meni siis sulassa sovussa.  Niin kovin pidimme toisistamme, että kun seuraavan syksyn ensimmäinen hiiri kurkisti, niin olimme melkein juustopala ja kukkapuska kädessä toivottamassa vieraan tervetulleeksi.  Vaivihkaa odotimme myös edellistalvista ystäväämme, mutta se oli varmaan muuttanut ulkomaille, ehkä Ranskaan johonkin hiirikommuuniin. 
Tervetuliaishymy alkoi kuitenkin vähitellen kaveta yhä useamman pikkuvieraan ilmestyessä etenkin yörauhan keskelle rapistelemaan.  Pikku hiljaa ilmestyi pikku papanoita jauhokaappiin ja vähän sinne sun tänne.
Niin söpöjä ne silti olivat, että vasta niiden iltaisin juostessa pitkin lattioita ja varpaiden yli, oli pakko julistaa avoin sota.  Joko ihmisten tai hiirien oli lähdettävä.  Saattoi olla vaimo, joka noin sanoi, mutta toteutus jäi minulle.  Olinhan sentään saanut armeijassa tappajan koulutuksen, ei siinä auttanut rauhanturvaamiskokemus Kyproksen saarella. 
Laitoin syyn sodasta vastapuolen kontolle, kuten tapana on ja toteutin houkuttele ja tapa - taktiikkaa.  Rautakaupasta ostin kolme hiiren nakkia ja ruokakaupasta emmentalia.  Otin huomioon puolustukselliset näkökohdat sijoittaen viritetyt aseet strategisesti ja logistisesti merkittäviin solmukohtiin. Pian talon valojen sammuttua alkoi räsähdellä. Kuvaannollisesti sanoen hyppäsin kannukset kilisten Rosinanteni selkään ja lähdin laskemaan uhrien määrää.  Aamun valjetessa sateisena ja sumuisena taistelukentän joukkosidontapaikka (kompostiämpäri) oli täynnään vainajia.  Toistakymmentä kaikkensa antanutta hurmeista sotasankaria makasi siinä hengetönnä  Omat tappiot olivat lyhyeksi jääneet yöunet ja lähes poikkinaiset hermot.  Jas kun sota kerran alkaa, sitä ei helposti saa lopetettua.

Meillä se jatkui aina talveen saakka, kunnes koko pataljoonallinen sissejä oli eliminoitu.  Yksittäisiä itsemurhaajia ilmaantui vielä talvellakin, mutta nakki oli aina valmiina laukeamaan.  Isäntäkin oli lopulta niin karaistunut, ettei ilmekään värähtänyt, vaikka uhriksi joutui välillä kokonaisia pakolaisperheitä lapsineen kaikkineen.  Sitä se sota tekee, raaistaa ja tekee välinpitämättömäksi pientenkin hyvinvoinnin tai hengen suhteen.

Onneksi saimme lopulta tuon Kulkuri-kissan hoitamaan  tappopuolen puolestamme, että voimme taas olla empaattisia ja ystävällisiä luonnoneläville muulloinkin kuin jouluna.  Mutta kissa tekeekin vain työtään ihan ilman eri käskyä.  Eläköön kissat ja heidän luontonsa!