soittaa aina kahdesti, mutta Putkimies vain kerran. Tulla röyhäyttää sitten sisälle ja uhoaa myrkkypussi kädessä roikkuen että nyt se keittiön viemäri sitten perkele avataan niin että paukahtaa!
Männä viikolla pääviemäri meni tiukasti tukkoon ja sen aukaisi ( plus vessan) semmoinen kuumaa vettä suihkuava käärme. Keittiön allas jäi vielä duhaisen dukkoiseksi ja sitä ystäväni Putkimies tuli taikomaan avoimeksi ja kommunikointikykyiseksi. Ensin piti kuitenkin tiskikaapin ovet poistaa, että välilevyn sai ulos että pääsi muoviputken irrottamaan varsinaisesta viemäriputkesta, jotta pääsi sitä myrkkyä ja kuumaa vettä liruttamaan suoraan tukokseen. Kaikkein ensimmäiseksi kumminkin piti raivata kaapin hyllyt noin viidentoista vuoden roinasta, josta 95% oli roskaksi luokiteltavaa. Kolme pakettia kynttilöitä edusti sitä tarpeellista tavaraa, jota ei kuitenkaan koskaan muista löytää tarvittaessa (joulu, itsenäisyyspäivä, romanttinen illallinen eli sähkökatkos jne). Tulipahan yksi paikka talossa siistiksi, kun pesin jälkikäteen  etutassullani kaapin seinät ja tasot puhtaaksi oikein pesuaineella ja palautin sen 5%:n tarpeellisen. Aukesi se viemärikin siinä sivussa, mutta kummasti siinä hiki virtasi meillä molemmilla, kun köyhiä kyykytettiin. Tai eiväthä putkimiehet ikinä köyhiä ole. Paitsi ihan lapsina, siis silloin, kun ne eivät ole vielä keksineet ryhtyä putkimiehiksi. Miksen itse valinnut ammattiani paremmin. Retorinen kysymys, sillä vaikka olenkin muuten aivan täydellinen, niin kahta puuttuu: käytännöllisyys ja teorian hallinta. Että silleen: ihan varttia vaille.
Vaimo katsoi tätä tosi miesten touhua (kuinka monta putkinaista arvon lukija on tavannut? Arvaisin, ettei yhtään.) filosofisen tyynesti, kommentoimatta. Ei neuvonut tai komentanut. Ei myöskään taputtanut laihoja käsiään, kun vesi koskena kiehui putkea pitkin alas viemärin syövereihin. Olisi kyllä sietänyt, kun me työn sankarit hetken huokasimme ja nautimme pullollista omenalimsaa, joka on minun päivämielijuomani. (Siitä tulikin mieleen, että taidanpa napata tuolta jääkaapista yhden iltamielijuomapurkin.)

Rapsahdus, sihaus ja kulaus. Janoisen miehen tähtihetki pimentyneessä illassa. No, raportti jatkuu.
Mukava nähdä tässä nykyajan hektisessä maailmassa ammattimies, jolla ei ole tulenpalava kiire. Mies, jolla on aikaa viivähtää elämän filosofisissa aspekteissa ja sfääreissä fiksun filmaattisesti (tulipa tarpeeksi äffiä, kun tulee yleensä käytettyä turhan fähän tuota äffä-nappulaa). Puhuttiin Hemingwaystä, hänen Pariisin ajan nuoruudestaan ja naisista, Ernestistä Epsanjassa Uunon esikuvana, härjistä ja naisista, Hemmosta Afrikassa ja leijonista sekä naisista, vanhuusajasta Kuubassa ja naisista ja viinasta ja yhdestä haulikon laukauksesta. Sitten puhe kääntyy erilaisiin aseisiin, lyhytpiippuisesta tykin kautta ohjuksiin. Sujuvasti siirryttiin italialaiseen tapaan tehdä kauniita, mutta hentoja esineitä, kuten autoja, hautakivikoristeita. Kengistä emme puhuneet, kun ymmärrämme vain Nokian saappaista jotakin. Epäilimme jopa parmesan-kinkkua verrattuna ilmakuivattuun poronlihaan. Berlusconesta puhumattakaan. Meillä on täällä Suomessakin pari parempaa naistenpa..miestä ihan ministerinä asti.
Että niin se keittiön viemäri aukeni, maailma muuttui hieman paremmaksi paikaksi elää keskustelujemme kautta. Sen huomasi selvästi illan mittaan. Mitä nyt Brittein saarilla vähän tuuli puhalteli, Irakissa sotilaita palasteltiin ja muuta arkipäivän touhuja.
Kai se olisi ihan mukava jutella filosofiaa Wittgenstein- vainaankin kanssa, vaikka uskonkin, ettei se olisi meidän viemäriä auki saanut. Vaikka kirjoitti kirjojakin ja semmoisia.