tällä kertaa omiin suosikkeihin.  Minut on eristetty maailmasta, kääk!  Kohta iskee paniikki ja ahtaanpaikan kammo, avaan paidan kaulusta, muutama nappi irtoaa, sitten avaan ikkunat ja hengitän syvään.  Ei auta, pitää avata ovetkin - kaikki kolme apposen selälleen.  Kylmä viima puhaltaa sisälle, kylmä jähmettää sormet.  En pysty enää kirjoittamaan.  Yritän avata kännykkää kutsuakseni apua, mutta se on liian liukas kohmeisissa sormissani ja se luiskahtaa vessan pyttyyn.  En tiedä mitä teen, vedän vessan ja sinne se luiskahtaa samalla soiden. Soittaja on todennäköisesti Soneran myyntimies tai Seuran tarjoaja.  Seuraa kyllä olisin tarvinnut -  ja apua - mutten lehtien muodossa.  Ahtaan paikan kammossani olen paennut vessaan, en ole uskaltanut sytyttää valoja, etteivät seinät kaadu päälle.  Laitan veden juoksemaan ja yritän kuvitella olevani raikkaan puron äärellä jossain lehtomaisessa metsässä.  Mutta itikat alkavat kuoroininänsä, muutama jo pistääkin imelästi.  Paarmakin surisee pommikoneen äänellä hiljeten sitten.  Kauhuissani odotan sen tekevän ammottavan reiän niskaani.  Lyyhistyn hermokasana jonnekin ahtaaseen rakoon vessanpöntön taakse...

Tuo kaikki tulee olemaan täyttä totta, jos en pian pääse lukemaan suosikkejani.  Että minäkö addiktoitunut?  Ei sinne päinkään.  Voin sulkea koko laitteen vaikka kuukaudeksi, jos haluan.

Mutta kun en nyt satu haluamaan.