Vierailin päivällä Iineksen ikkunalla.  Hän manaili niitä avuliaita aatuja, jotka joka kesä niittävät härveleillään hänen ihanasti kukkivan niittynsä karkottaen perhoset, sirkat ja kaikki koppakuoriaiset muille maille vierahille.  Niittämätön niittyhän on kuin aitan polulla asteleva ulkomaalainen piika, ajattelevat nuo juurevat miehet äänekkäissä ja pahalle haisevissa pörriäisissään.  Syksyllä sitten lehtipuhaltimet huutamaan!

Tuli vaan mieleen äkkiä, etten ole tänä kesänä kuullut yhdenkään heinäsirkan sirittävän (en vertaa lehtipuhaltimeen).  Mietin, että johtuuko se märästä ja viileästä alkukesästä vai huonontuneesta kuulosta. Kun pukkaavat  vanhemmiten nuo ylä-äänet karsiutumaan  rekisteristä.  Tosin vielä töissä ollessani viimeisissä terveystarkastuksissa kuulo pelasi erinomaisesti hyvin korkeillakin jaksolukemilla.  Mutta koskaan ei tiedä, voihan se leikata pois sirkankin ääntelyyn - ei vain vaimon.

Menin sitten helteen sekaan istumaan ja miettimään lohen grillausta - josko sitä tarkenisi hiilet sytyttää, kun kuulinkin tuttua sirinää.  Helpotus oli äänen voimakkuuteen suhteutettuna turhankin suuri:  vielä sentään vanhalla kuulo pelaa, sentään se ainakin.  Ja näkökin pelasi, kun havaitsin kyseisen sirriäisen muutaman metrin päässä viuluaan soittamassa tuoksuvatukan lehdellä.  Muistutti melkoisesti pientä Linda Lampeniusta, mutta tämä yksilö ei ollut raskaana, kun ensin kyykistyi ja loikkasi sitten kevyesti kukkivan pihan riemuihin.

Ensimmäinen hellepäivä minun kesässäni ja vielä täysissä ruumiin voimissa. Sielun voimat arvioikoon viisaammat.  Sitä vaan jäin miettimään, että keväällä en kuullut käen kukuntaa. En sitten yhtä kukun kukkua.  Ja jokainen kukunta merkitsee yhtä elinvuotta lisää.  Siis...

Antaa olla.  Ostan käkikellon.