Kyllä keli on nyt semmoinen, ettei kuivaa tarinaa saa aikaan yrittämälläkään.  Mutta parhaani tulen tekemään.

Väkisinkin synkät mietteet pilveilevät päässä tällä kelillä, vaikka syksyn lapsi olenkin.  Peltikatto soittaa murheellista monotoniaansa, edes harakat eivät rytmitä ripaskallaan syksyn säveltä.  Velipoika äsken soitti vaivojansa.  Sopi erinomaisesti tunnelmaan.  Kertoi soittaneensa Kyyhkylään ja kyselleensä hoitajilta isämme vointia.  Mitäpä uutta hänelle, pian 87 vuotiaalle, parkinsonin taudin uuvuttamalle miehelle.  Pieniä hyviä hetkiä, jolloin puhe jotenkuten sujuu ja käy jopa kanttiinissa rollaattorin avulla, paljon huonoja aikoja, jolloin mikään ei toimi - paitsi vahva sydän.  Viimeksi kun kävin siellä kahden poikani kanssa, hän sanoi olevansa valmis kuolemaan, mutta halu elää on kuitenkin vahva. Mies, sodan käynyt, rohea, itseään ja toisia säälimätön, älykäs ja hölmö samassa kuoressa.  En nyt mitään nekrologia kirjoita, en isän enkä velipojan varalta, mutta tällä säällä homma menee väkisin alavireiseksi.
Karjalaisella heimolla on se hyvä sanonta: Ilo pintaan vaikka syvän märkänis!
Pienet ja kevyet ilon pipanat nousevat aina pintaan surun tummasta suosta. 

Huomenna voi aurinko paistaa.  Pääsee kissakin ulos viiksiänsä sukimaan ja turkkiansa lämmittämään.