Katsoin eräänä iltana Teemaa ja sieltä tulevaa kamariorkesterin soitantaa.  No, ei se ainakaan sinfoniaorkesteri ollut, kun soittajia taisi olla vain neljä tai viisi.  Pari viulua, toinen taisi olla se alttosellainen, yhdellä oli poikkihuilu.  Mahtaa olla väsyttävää pitää se sillä lailla ihan huulilla.  Kun ei sitä kumminkaan ole millään superliimalla paikalleen kiinnitetty.  Varmaan olisi hankala mennä konsertin jälkeen kotiin huilu huulessa roikkuen.  Vaimokin sanoisi, että voihan viulu mikä huilu huulessasi roikkuu.

En ole todellakaan tarpeeksi kultivoitunut tai kouluttautunut kauan kuuntelemaan tuota ns. vakavaa musiikkia.  Tosin mielelläni luen Kemppisen yleinerollista blogia, jossa hän usein sivuaa myös musiikillisia asioita.  Tai Kari Rydmanin blogia, joista en paljon mitään ymmärrä, mutta syvän ihmetyksen vallassa kummastelen, miten syvältä todellinen musiikkimies tajuaa sitä maailmaa, josta itse saan muutamia värähdyksiä melkein vain ja ainoastaan joidenkin schlaagereiden kautta.

Vaikka kitarastani joitakin sointuja saan irti ja saan joskus vaimonkin hyrisemään, niin ihmettelen suuresti sitäkin taitoa, joka saa muusikot soittamaan yhtenäisenä orkesterina.  Oli sitten kyseessä sitten mikä yhteissoitanta tahansa.

Teemaakin katsellessa ja kuunnellessa kuvittelin sitäkin, mitä instrumenttia mieluiten soitttaisin, jos...

Oma soittimeni saisi olla mahdollisimman kätevä.  Kitarakin on turhan iso ja herkkä kolhiintumaan ja jää helposti alimmaiseksi tuolilla, johon hajamielisyyksissäni sijoitan oman takapuoleni.  Onneksi pidän sitä aina kotona ja omassa telineessään.

Piccolohuilu olisi kätevä, sen voisi esiintymään lähtiessään laittaa vaikka puvun takin povitaskuun.  Vähän säälittää ne basson ja sellon soittajat.  Toisaalta flyygeli olisi kanssa mukava soitin, kun sitä ei tarvitse raahata mukana.  Eikä tarvitsisi missään vetoisessa työväentalossa rahvaalle esiintyä, koska siellä on korkeintaan maestrolle tarjolla vain vanha, epävireinen harmooni.  Tosin flyygelikin on viritettävä aika usein riippuen ilman ja sään kosteusprosentista ja -paineesta.  Siihen onkin ihan omat ammattimiehet.  Muistaakseni serkkutytön saksalainen mies on pianonvirittäjä.  Tosin suvussa ei liene yhtään flyygeliä.  Pari pianoa taitaa olla.  Että melkein kultturisukua sentään.  Sellainen semiylpeä pitäisi varmaan olla.

Pimpparaudan soittajana voisi olla mukavaa.  Suurimman osan  soittoajasta voisi vaikka lukea jotain lehteä, kun nuotit ovat kuitenkin liian vaikeita.  Olen kuullut, että jotkut lukevat kokonaisia sinfonioitakin kuin tyhjää vain ja kuulevat samalla monenlaisia ääniä päänsä sisältä.  Minäkin pidän monia muusikoita aika originelleina.  Jo keskikoulussa luokallamme oli yksi kuuluisan säveltäjäsuvun vesa, taitava pianisti.  Suomen kielen opettajamme sanoi kerran, että Tomppa (siis ei se irlantilaisen kaivosmiehen Tomppa) on sellainen originelli.  Se sana jäi ikuisesti mieleeni, sillä se oli ensimmäinen oppimani sivistyssana.  Enpä juuri muita sittemmin oppinutkaan.

Mutta kaikkein mieluummin olisin orkesterin johtaja.  Sillä on vain sellainen takkatikun kaltainen esine, jota se heiluttaa moneen suuntaan.  Vasen käsi tekee muita, usein pienempiä liikkeitä.  Se varsinkin on mahtavaa, kun konsertin loppupuolella, kun yleisökin jo yskähtelee vaivautuneena jalkojaan siirrellen (varmaan minullekin tulisi vessahätä, jos paikallani istuisin monta tuntia), kapellimestarin molemmat nousevat laajaan kaareen pään yläpuolelle ja sitten - kotka on laskeutunut.  Kaikki soittajat päästävät yhtäaikaa kaikki säästyneet nuotit soittimistaan, rummut pärisevät, lautaset helisevät kuin parhaimmissa perheriidoissa, se piccolohuilukin piipittää siellä kakofonian keskellä kuin hätääntynyt pikkulintu, ensiviulu vetelee viimeisiään, toinen viulu kokee tulevansa puoli tahtia perässä...

Äkkiä mikään eikä kukaan pukahda,  tilapäinen, ja joillakin pysyväkin, kuurous vallitsee salissa ja sen varjolla on hyvä taputtaa käsiään villisti, jotta saa taas veren kiertämää sinertyneissä käsissä.  Muutamat tömistelevät jalkojaan, heillä alkaa olla viimeiset hetket vaipan vaihtoon.

Orkesterijohtaja tarttuu ensiviulistia kädestä ja kuiskaa, että sinä sitten tarjoat, huitaisee muut soittajat seisomaan jälkipuhuttelua varten,  kumartelee useaan kertaan selvittääkseen selkänsä kramppia ja sitten kaikki menevät kotiinsa ja sanovat, että olipa hieno ja mieltä ylentävä konsertti.

Mutta minä jätän basson soittajat etsimään tila-autoa, pistän piccolohuilun tai tahtipuikun taskuuni ja lähden parille.

Kun sentään muusikko olen.  Saattaa joku tarjota kierroksen pari.